lauantai 30. huhtikuuta 2016

Leave all your love and your longing behind, you can't carry it with you if you want to survive

Joulukuun puolivälissä hyppäsin Hampurin-junaan, suuntanani Florence + the Machinen keikka Barclaycard Arenalla. Saksassa oli majailtu tuohon mennessä vasta vajaa kuukausi jonka aikana ei ollut ehtinyt hirveästi mitään ihmeellisyyksiä tapahtua, joten ilmassa oli jännitystä!
(Mm. Hampurin aseman aikaansaamien Wacken-muistelujen ja hostellille löytämisen jälkeen) saavuin konserttipaikan edustalle kolme tuntia ennen ovien avausta, kymmenentenä ihmisenä jonossa. Ei yhtään huono. Mukavaa juttuseuraa sain pian kahdesta jonossa edelläni olleesta tytöstä, ja he puhuivat niin hyvää englantia etten tuntenut edes kovin pahaa omaatuntoa siitä että saksan käyttäminen jäi lopulta vain muutamaan lauseeseen.

Konserteissa on käyty tähän mennessä paljonkin, mutta jotenkin tuolla odotellessa meiningissä oli uudenlaisten ympyröiden vuoksi ehkä jotain samaa kuin ennen sitä ihan ensimmäistä Nightwishin keikkaani (josta muuten oli tuolloin kulunut aikaa yhtä päivää vajaat kahdeksan vuotta - ja ei hyvänen sylvi, mulla oli vieläpä päällä sama takki kuin sinne jonottaessa, näppäränä ja toki tarpeellisena huomiona).
Ovien auettua järkkäri onnistui käyttämään tuhottoman pitkän ajan ensin ihan yksinkertaisen kangaskassini tunnusteluun ulkoapäin ja viimein sinne sisälle kurkattuaan tutki puuterirasiaakin kuin näkisi sellaisen ensi kertaa, mutta onneksi eturivi täyttyi yllättävän verkkaisesti ja seuran viereen mahtui vielä hyvin aitaan kiinni! Esiintyjien odottelukin kului kivasti vielä toisellakin puolellani olleen tytön, Alinan, kanssa istuen ja höpisten.

Lämppäristä eli Palma Violetsista olin kuullut etukäteen vain kuvauksen "jonkinlaista britti-indierokkia". Ilman aiempaa kuuntelua musaan ei luonnollisestikaan päässyt ihan niin hyvin sisälle, mutta ihan energinen ja hyväntuulinen meininki bändillä oli lavalla joten siinähän se kolmevarttinen meni.



Pääesiintyjääkin tarvitsi avauksen jälkeen odotella enää puolisen tuntia, ja kyllä alkoi muuten olla salissa innostunut tunnelma. Florence yhtyeineen saapui lavalle ajallaan (70-luvun henkisesti pukeutunut laulaja btw eturiviaidan ja lavan välisen käytävän kautta, josta mennessään ojenteli satunnaisille faneille kukkasia!) ja kuten aiemminkin, soitto alkoi What The Water Gave Mellä. Tykkään tosi paljon siitä kuinka suureksi osaksi rauhallinen biisi muuttuu lopussa kunnon rockvedoksi, ja Alinan kanssa tuli mm. hypittyä varsin innoissamme. Tätä seurasi Ship To Wreck, ja vaikkei se ehkä ihan yhtä suurta hurmosta ollut kuin viime (ja samalla tosiaan myös ihan ensimmäisellä) kerralla, mä niin tykkäsin - ei voinut kuin tanssahdella ja laulaa mukana.
Rabbit Heart ei ole mitenkään huono biisi ja hieman pidempi kaava, jonka mukaan se esitettiin toi kyllä mukavaa vaihtelua siihen miten monien bändien keikoilla kappaleet vain vedetään aina kuten ne levyilläkin ovat ja piste. Kuitenkaan en voinut välttyä ajattelemasta, että ehkä silti kuulisin sen venytyksen sijaan mieluummin vaikka yhden ekstrabiisin tai vaikka jonkun ihan kokonaan toisenkin. No, välispiikillä yleisön tervehtimisen jälkeen saatiin sitten kuullakin jotain vähän yllättävämpää eli Third Eye, ja se hetki tuli kyllä käytettyä ihan vain esityksestä ja musiikista nauttimiseen! Aah, normaalisti lähinnä "ihan kiva joo" biisi kuulosti liventilanteessa monta kertaa paremmalta, ja tuntuipa muuten hyvältä kuulla rivi "And you deserve to be loved and you deserve what you are given" tuolla laulettuna (mieleen kun tuskin ehti sillä hetkellä tulla ainuttakaan negatiivisista asiaa).


Muita hetkiä keikasta esille nostaakseni, Delilah oli mukavan energinen numero, joka muistutti kuinka jotkut Youtubesta kokonaan katsomani hillitymmät tilaisuudet olivat antaneet mulle ensin hieman vääränlaisen kuvan tämän esiintyjän keikoista yleensä - nyt meininkiä seuratessa ei tuntunut vaikealta uskoa, että joskus kesken show'n oli varvaskin murtunut. Shake It Out oli keikan alusta puututtuaan todella positiivinen yllätys ("I am done with my graceless heart, so tonight i'm gonna cut it out and then restart" ynnä muut kohdat taisi tulla hoilotettua mukana aika tunteella).

Jonotusseurani oli (vahingossa mutta silti pyynnöstäni huolimatta, %/¤#@e4w!1) spoilannut mut kertomalla että se minulle suurin biisi on kuin onkin ollut viimeisimmillä keikoilla mukana setissä ja tultaisiin varmaan täälläkin kuulemaan. Yhdessä spiikissään Florence vihjasi seuraavan biisin olevan ensimmäisiä jotka hän on koskaan tehnyt, joten aloin miettiä koittaisiko se hetki sitten nyt - hän kuitenkin jatkoi kertomalla kirjoittaneensa juuri tämän ollessaan aivan järkyttävässä krapulassa, minkä vuoksi pidinkin jotain muuta kappaletta todennäköisempänä. Kunnes sitten alkoi soitto ja laulu. "A falling star fell from you heart and landed in my eye..." No sehän se oli, Cosmic Love! Olen vuodesta 2010 asti tykännyt tuosta biisistä kuin hullu puurosta, ja Flow'n keikan päätteeksi olin ollut melkoisen pettynyt kun sitä ei soitettukaan ollenkaan. Yllätys ei tietenkään ollut nyt yhtä valtaisa kuin mitä se ilman spoilaantumista olisi ollut, mutta pienen fanityttökiljahduksen se musta silti kirvoitti (ja sen johdosta myös naurut kavereilta). Tämä versio oli levyllä kuultavaa riisutumpi, ja nautin siitäkin kyllä, vaikka pakko myöntää että jotain sen loppupuolesta tuntui jäävän puuttumaan kun biisi ei ihan kasvanut niinkään isoksi kuin se normaalisti tekee. Mulla onkin esityksestä vähän ristiriitaiset fiilikset: kappale oli aika lailla ihanin hetki keikalla ja olen iloinen että pääsin sitä viimein todistamaan. Jotenkin on silti pakko myös olla katkera ämmä ja harmitella spoilaantumistaan, jonka viemän yllätyksen kanssa kokemus olisi ollut vieläkin parempi. Mua vain tuntuu olevan nykypäivänä niin vaikea miellyttää, varsinkin jos kyseessä on asiat joiden suhteen se suurin innostus on jo mennyt ohi (eli musiikkijuttujen kohdalla oikeastaan kaikki, hups). Pääasia että tuli kuitenkin kuultua, ja toivottavasti vielä toistekin!

What Kind Of Manin aikana tapahtunutta. Sama poika oli joskus keikan alkupuolella huutanut "Florence I love you!" ja saanut vastaukseksi lentosuukon, mutta tätä tuskin osasi odottaa. :D Ei varmaan unohdu ihan heti!

Spectrum oli mukava biletyshetki ja tykkäsin myös paljon sitä "illan viimeisenä" seuranneesta Dog Days Are Overista, jonka aikana yleisöä kehotettiin ottamaan päältään joku kankaankappale ja heiluttamaan sitä ilmassa. Muitakin ohjeita sateli: "I want you to EMBRACE each other!" *minä ja Alina halaamme heti toisiamme innoissamme* ..."I want you to KISS each other, touch each other's faces!" *nyt minä ja Alina vilkuilemme kiusaantuneina muualle*
Hyvän tovin näytti siltä että viimeksi mainittu biisi olisi oikeasti ollut show'n viimeinen, mutta niin se bändi vielä tuli uudelleen lavalle soittamaan Motherin ja aivan viimeiseksi Drumming Songin. Ei mitään henkilökohtaisia suosikkeja varsinkaan ensin mainittu, mutta viimeinenkin oli sellaisella energialla vedetty, että oli joka tapauksessa ilo seurata laulajan esiintymistä loppuun asti, kuin koko ajan muutenkin.

Keikan jälkeen jouduin hyvästelemään seurani jo varsin pian, mutta jäin itse vielä drinkin pituiseksi ajaksi paikan baariin ihan siksikin koska voin. Mitä konserttiin itseensä tuli, tykkäsin siitä kyllä, vaikka pakko olla myös vähän tylsä ja todeta jotain niinkin yllättävää kuin että setti olisi voinut olla parempikin - uudesta levystä kun olen pitänyt tähän mennessä vähiten. Joka tapauksessa pieni reissuni oli kokonaisuudessaan tosi hieno kokemus: pääsin ensi kertaa kokeilemaan Saksassa jotain vastaavaa yksikseni, ja vielä niinkin hyvillä lopputuloksilla että tutustuin samalla uusiin ihmisiin. Keikan jälkeen (ensimmäistä kertaa) hostellissa yöpyessä ja seuraavana päivänä kahvilassa aamupalaa syödessäkin pääsi jo fiilistelemään jotain niin ihanaa reissuromantiikkaa että. Au pair -elämäni oli toki alkanut jo vajaa kuukausi aiemmin, mutta noina päivinä alkoi myös tämä mun oma elämäni Saksassa. :)

PS. Eh, tiedän joo että kirjoitettavaa olisi rästissäkin, mutta piti kerrankin aloittaa jostain vielä vähän paremmin muistissa olevasta... Te (luultavasti 2,5 ihmistä) jotka multa olette odottaneet postausta viime kesän NW/COB/Sonata-jutuista, kyllä se sieltä vielä joskus tulee ainakin jonkinmoisena. Ei sillä etteikö mielessä pyörisi useinkin myös asioita, joita olisi kiva kertoilla tänne jonkin sortin kokoavina Saksa-kuulumisina, mutta... Vaikka sitä pääsisikin niin pitkälle että avaisi Bloggerin ja sen uuden tyhjän sivun, varsinainen kirjoittaminen on jotain mihin tarvitaan vähintään juuri tismalleen oikeassa asennossa olevat planeetat ennen kuin pääsen edes alkuun saati sen pidemmälle. Liikaakaan ei tietysti pidä pakottaa, mutta palataan taas jossain vaiheessa!

PPS. Parasta on, kun vajaan viikon päästä tekstin julkaisusta huomaa, että sen otsikossa on kirjoitusvirhe - "ant to survive", ei tsiisus. Onneksi täällä ei kovin moni käy, ehheh!