Menolippu Mielikuvitukselaan

On taas ollut niin vaikeaa aloittaa kertomusta edellisestä viikonlopusta, kun tällä hetkellä elämässä viettäisin mielelläni mahdollisimman suuren osan koulun ulkopuolisesta ajasta nenä kiinni noissa saakelin tiiliskivissä. Kyllä, Potter-kirjamaratoni käynnissä. Ja jottei liian helpoksi vaan kävisi, niin jos välillä pääsen koneellekin asti, mm. Tumblr kyllä tekee parhaansa siinä ettei mikään oikeasti aikeena ollut pääse millään edistymään. No, elämä on parasta silloin kun sitä ei ole, vai mites se menikään...
Nyt mä kuitenkin oikeasti yritän, joten älkää heitelkö esineillä, vaikka tekstin taso olisikin jotain järkyttävää ja sisältäisi liikaa valitusta. Asiaan:

lauantaina Hartwall Areenalla koitti tosiaan Imaginaerum-ensi-ilta, keikalla varustettuna!

Ja heti perään lisää kieltoja - älkää nimittäin antako huutomerkin edellisen lauseen perässä hämätä. Ei, en todellakaan odottanut kyseistä tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Sellaista toimintaa vaikeuttivat seuraavat asiaa koskevat, ärsyttävät seikat sekalaisessa pahuusjärjestyksessä lueteltuina (jos valitus ei huvita, feel free to skip):

1. Aivan käsittämättömän huono tapa tiedottaa tapahtumasta. "Hei ihmiset, järjestämme marraskuussa tällaisen spektaakkelin! Ja muuten, liput ovat myynnissä jo nyt!" Joo, ihan hyvä että jokaisella isolla fanilla on varoitusajatta mahdollisuus laittaa yhtäkkiä yhteensä seittemänkymppiä menemään!
2. Mahdollisimman huomaamattomaksi tehty huomautus siitä, että tapahtumassa elokuva katsotaan kenttäpaikalla tuoleilla istuen, KUN TAAS konsertti permannolla seisten. Kyllä, olin yksi siitä suuresta joukosta, jotka mahdollisimman äkkiä varasi paikan kentän tuolien eturiveistä, koska sivuilla ei ollut kaiken muun infon joukossa tarpeeksi näkyvää mainintaa siitä, että oli leffan aikana kentän istumapaikoista mikä tahansa, keikan aikana seistään! Ja tässä ei todellakaan ole kyse mistään minkä voisi kuitata sanomalla "no mitäs siinä hermoot kun et kerta ite osannut lukea" - muistaakseni jokainen lipun ostanut jonka kanssa asiasta puhuin luuli aluksi aivan samoin, ja areenalla oli porukkaa, joille todellinen järjestely selvisi vasta paikan päällä!
3. Koska pitemmillä avautumisilla tekstistä tulisi luultavasti yhtä pitkä kuin edellisestä, tyydyn vain tiivistämään, että Hartwall Areena on perseestä.
4. Ja mitä itse bändiin tulee, onhan se nyt sinänsä mietityttävä juttu, että Imaginaerum-nimeä kantavan tapahtuman konsertissa laulaa aivan toinen nainen, kuin bändin samannimisellä levyllä. Long story short: kyllä, pidin Aneten äänestä. Ei hän ikinä ole ollut Nightwishissa se uniikein tai muuten vain tärkein tekijä, mutta en mä nyt hitto soikoon olisi halunnut todistaa tuollaista eroa ainakaan kesken kiertueen. Ja vaikka Floor Jansen hieno laulaja onkin, en monien muiden tavoin todellakaan palvonut maata Lattian alla. Totta puhuakseni, välillä tunsin jopa ymmärtäväni täysin niitä katkeria Tarja-faneja, jotka aikoinaan kieriskelivät Anette-dislikessään ja hikeentyivät jo siitä, jos uuden laulajan uusi hiusväri tai mekko ei miellyttänytkään tarpeeksi.

Vähän huonot oli siis lähtökohdat, mutta kyllä sitä silti huomasi, kuinka loppuviikosta pieni jännitys alkoi väistämättä hiipiä kohti. Ei se kuitenkaan sitä positiivisinta mahdollista ollut, sillä no, Paska-Areenalle pitkään jonottaneet varmasti tietävät, että hommalle on aivan ultimaattisen suuret mahdollisuudet ns. kusta.
Itse hankkiuduimme jonoon lauantaiaamuna kuuden aikoihin, mikä kävi jopa suht kivuttomasti, olihan yö vietetty Espoossa. Ja toisin kuin bändin edellisellä keikalla samassa pytingissä, tällä kertaa jonossa ei ollut noihin aikoihin kuin kymmenisen ihmistä meitä ennen!
Parin-kolmen tunnin nukkumisyrityksen aikana en saanut enää kuin vähän torkahdettua, mutta ei edes osannut haitata: olin vaan niin helpottuneen yllättynyt siitä, että ainakin jonon kokoon nähden jopa eturivipaikka vaikutti ainakin teoriassa hyvinkin mahdolliselta. Muutenkin oli melkoisen rentoa, ympärillä oli kasa kivoja ihmisiä, kylmään oli varustauduttu hyvin ja niin edelleen. Saatiin ylläpidettyä jopa sellaista asiaa kuin luovuus sanoittamalla Stam1nan Tavastia palamaan! -biisiä muotoon Hartwall Areena palamaan... (unohtamatta tietenkään Aneten uusia vaateita).



Hartwall on siirtynyt jo avoimehkoihin vittuilutapoihin.
 "Jotkut eivät jonota", no ei saatana kannattaiskaan...

Kekseliäästi nimetyt varpaidenlämittimet. :D
On muuten kätevä keksintö, suosittelen!




Jostain se väsynyt, kaksmielinen huumori on
aina revittävä Pasilan aseman Hesessäkin.

Mua jotenkin suuresti huvittaa oma olemukseni
tässä kuvassa. :DD "We got Slytherin Pride!"
PS. Can I slytherin your sleeping bag? Okei okei, lopetan...

Yhdessä vaiheessa jopa vaikutti siltä, että areenalla oltaisiin otettu opiksi syyskuun 2009 NW-keikasta, mutta liian optimistista ajattelua taisi sekin olla. Porttien avaus ja lippujen tarkastus kusi taas kuten arvata saattoi, minkä jälkeen tälläkin kertaa piti jäädä vielä sisälläkin odottamaan itse halliin pääsyä jotenkuten jonomaisessa muodostelmassa (oltiinpahan tosin sentään Ninan kanssa oikein hyvillä paikoilla jonoon nähden). Varmaan vajaan puolituntisen ne meitä siinä taas seisotti (mikä helvetin tarkoitus?! Jos joku noin aikaisin paikalle saapunut tahtoo mennä heti ovien avaamisen jälkeen tiskille ja ostaa kaljaa, se varmaan tekee sen joka tapauksessa, vaikka saliin jo pääsisikin!), ja ääh voi hemmetti sitä järkkäreiden naiiviutta/EVVK-asennetta. "Kun tässä on vielä noi portaatkin mentävänä ja muuta, niin voisitteko te millään päästää porukkaa noista ovista vähän kerrallaan? Tyyliin kymmenen ekaa ensin ja sitten vasta muut? Tulee meinaan aikamoinen ryntäys, jos ja kun kaikki lähtee juokseen tosta alas..." "Eeei tässä mitään semmosia tarvi, kaikki menee vaan rauhassa niin ei tuu mitään ryntäystä". JOO, AS IF. Siinä jäivät kyllä järkkäsedät kuin nallit kalliolle huutelemaan perään että "rauhassa!11", kun h-hetken tultua ei-niin-pieni fanimassa ahtoi ittensä ovista ja nimenomaan ryntäsi portaat alas. Ja mikä parasta, alakerrassa odotti vielä yhdet suljetut ovet edessään ihan random porukkaa... Pian niiden avaamisen jälkeen kuitenkin löydettiin kohta itsemme eturivistä "Empun kohdalta", ja oli kyllä niin pienestä kiinni että huhhuh.

Joo, en todellakaan väitä että ketään oikeasti kiinnostaa kuinka monilla ovilla meidän yhteensä piti odottaa, kuinka kauan ja minkälaisia psykoanalyyttisiä ongelmia porttimme järkkärillä mahdollisesti oli, mutta koen Hartwallista valittamisen tässä kohtaa melkeinpä velvollisuudeksi. Siellä - ei - vaan - osata.

Yksi hyvä puoli tuossa pitkäkestoisessa halliinsiirtymishäsellyksessä kuitenkin oli: kun viimein päästiin sinne minne pitikin, keikkaan ei tuntunut olevan enää aika eikä mikään.

Aloittamamme aaltojen tekemisen jälkeen salin valot kohta sammuivatkin (tuota ennen sain vain vaivoin oltua piruuttani ja läpällä huutamatta Anettea lavalle :D), ja Taikatalvi-intron soittorasia lähti soimaan. Olipa kyllä sekin taas hetki... (En tosin millään pystynyt olemaan laulamatta mukana että "lapsistain rakkain PASKIN tää näyttämö on...", mutta ei se mitään :'D).

Ensimmäisen biisi oli mikäpä muukaan kuin Storytime, ja vaikka tunnelma korkealla olikin, viimeistään tuossa kohtaa konkreettisesti tajusi, että hitto miten ikävä mulla on Anettea. 11 anetellista keikkaa siihen asti kokeneena ei tietenkään ollut ihme jos vähän tuntui että jokin on nyt kyllä väärin, mutta kun vielä biisi, joka on niiin hänen biisinsä... Äh. No, eipä sieltä nyt missään nimessä mitenkään erityisesti pois tehnyt mieli lähteä!

Ennen keikkaa oli kiertänyt hyvinkin vakuuttuneita huhuja siitä, että settilista koostuisi kokonaan alusta loppuun soitetusta Imaginaerumista. Ja vaikka Rest Calmin ja Turn Loose The Mermaidsin kuuleminen houkuttikin, ilman Anettea kyseinen ajatus oli vähän niin ja näin. Storytimen jälkeen olin sitten ihan varautunut kuulemaan seuraavaksi Ghost Riverin, mutta jotain aivan muutahan sieltä kohta kajahti. Kesti hetki ennen kuin sain toivuttua hämmästyksestä ja uskottua korviani, biisi meinaan oli Dark Chest Of Wonders (!!!), ja viimeistään siinä kohtaa kyllä ns. lähti! Hieman se sen ajan siinä edessä häärinyt kuvaajajoukko meinasi jossain kohti häiritä, mutta muuten ihan mahtavaa.

Seuraavana vuorossa oli Amaranth, ja tää oli kyllä varmaan keikoista ensimmäinen, jolloin en tässä vaiheessa kaivanut hetkeksi kameraa esiin - sitä ei nimittäin ollut mukana, ei ollut ollut tarkoituskaan ottaa enkä kyllä tuossakaan kohti yhtään ikävöinyt ( - Anettea sen sijaan hieman, biisin muunneltuun väliosaan vaan niin kuului hänen oma hauska tapansa liikkua lavalla :'D). Kirjoituksen kuvat ovatkin tosiaan peräisin ammattilaisilta ja ympäri netin syövereitä, minkä toivottavasti suvaitsette.

Hieman vaikea muuten tässä vaiheessa muistaa, mitä kaikkea ehdin keikan aikana Floorista oikein ajatella. Pakostakin menoa nyt katsoi hienoisesti arvioivien ja vakuutetuksi tulemista toivovien lasien läpi, mutta mitään rokkipoliisimaista, syväluotaavaa analyysiä naisen esiintymisestä ette kyllä tule täältä saamaan. Yksi syy tähän lienee se, että miehistönvaihdoksestakin huolimatta pystyin joka tapauksessa kyllä vallan mainiosti keskittymään lähinnä keikasta nauttimiseen, ja niin myös todellakin tein.

Mutta mitä taas on sanottavaa illan setistä? No, siellä oli taas kasa kiertueen aiemmilta keikoilta tuttuja lemppareita (Scaretale, I Want My Tears Back, Planet Hell, Last Ride Of The Day...) ja hyvin rokkasi, mutta yksi mieleenpainuvimmista osista kuului tällä kertaa vähän vanhempaan matskuun: Ever Dream! Siis jos se mun Dark Chestin alussa ulos päästämäni kirkuna oli jo melkoista, niin vähintäänkin yhtä paljon ääntä lähti tuon biisin kosketinintronkin alkaessa. Tossa jos jossain on kyllä harvinaista herkkua. Myönnettäköön, että säkeistöissä saatoin jonkun ohikiitävän hetken ajan kaivata Aneten äänen biisiin tuomaa raikkautta ja valoa, mutta kyllä ne viimeiset kertsit korkeelta vedettynä oli vaan upeeta kuultavaa. Hyvä, Floor. :)

(c) Timo Isoaho

I Want My Tears Backin ja Last Of The Wildsin aikana lavalla vieraili viime Hartwall-keikan tapaan viulisti Pekka Kuusisto, ja oi että tuon ensinmainitun soolo-osuus kuulosti hyvältä viulun kanssa (Iina ja Kirsi oli laittaneet siellä jossain taaempana ihan tanssiksi, enkä ihmettele :D). Illan ainoaksi ekstraksi tuo visiitti ei kuitenkaan jäänyt. Silloin kun vielä luulin että biisit koostuisivat kaikki Imaginaerumista, odotin ihan mielenkiinnolla mitä bändi oikein on keksinyt (mitä luultavimmin taustanauhalta soitettavan) instrumentaali Arabesquen ajaksi, ja veikkasin tanssijoita. Kun mukana sitten huomattiin olevan muutakin tuotantoa, en tosiaan osannut enää kuvitella että tuo olisi enää millään lailla osa keikkaa, vaan kuinkas sitten kävikään - siinä puolivälin tuolla puolen kuultiin Arabesque, jonka aikana esiintyi tulitaiteilijaryhmä! Ihan saakelin hienoa.

Tuliryhmä Polte.
Kun heti tuon varsin lämmittävän esityksen jälkeen seurasi Planet Hell eikä siinäkään pyroja säästelty, väkisinkin tuli mieleen lause että "Nightwish on maailman kuumin bändi". :D 

Alkupuolella tullut Slow, Love, Slow (vaikka Floor sen yllättävän hyvin klaarasikin) ja loppukeikasta kuultu Ghost River olivat Amaranthin lisäksi sitä ei-niin-hypetettäväistä osastoa, mutta kaikki muu maittoi kyllä paremmin kuin hyvin - omasta mielestäni jopa vähän turhan livebiisin eli Last Of The Wildsin aikana oli kiva fiilis. Song Of Myselfkin iski tällä keikalla ehkä tähän asti parhaiten, ihan vain siksi, että oon vasta tämän syksyn aikana kunnolla tajunnut miten kova sen Piano Black -osa oikein onkaan. :D

Tuollaiset jutut on kuitenkin välittömässä vaarassa kalveta seuraavan rinnalla. Olin edelleen joka tapauksessa vähän toivonut sitä Rest Calmia soitettavaksi, mutta kun keikan jo tiesi olevan kohta loppumaan päin, arvasin kyllä ettei sitä enää parin viimeisen kappaleen joukossa kuultaisi. En myösköön uskonut, että edessä olisi enää mitään muutenkaan erityisen spesiaalia. Kun sitten Song Of Myselfin loputtua Jukka alkoi kohta antaa tahtia seuraavalle biisille, mieleen ehti ehkä puoleksi sekunniksi nousta jonkinlainen esiaste ajatuksesta "hei, ei kai tää nyt vaan...", kunnes: DAH - DAH - DAH! Kyllä, siis voi helvetti - GHOST LOVE SCORE!

Mitä siihen kiljumiseen tulee, tuossa kohtaa Dark Chestin ja Ever Dreamin alut olivat olleet lähinnä jotain alkulämmittelyä senhetkiseen verrattuna. Tarrasin Ninan käteen varmaan siihen malliin että hyvä kun ei lähtenyt irti, ja jossain vaiheessa vissiin myös nojattiin takana olleen Saran kanssa toisiimme varmasti kummallisen näköisessä kolmen hengen halausmuodostelmassa. : D Tuo nyt vain on yksi niistä Nightwishin ehdottoman upeista suurteoksista ja ää, en tiedä. Oli tuokin biisi siis kerran aiemmin jopa kuultukin livenä juuri edellisellä Hartwallilla, mutta nyt se vaan oli jotain jotenkin monin kerroin spesiaalimpaa ja ennen kaikkea niin yllättävää! Kymmenenminuuttinen eepos oli ihan epäilemättä keikan kohokohta, ja erityisesti biisin sitä ns. rauhoittumisvaihetta seurannut osa oli sellaista juhlaa, ettei oo tosikaan. Silleen jokunen kerta on tullut fiilisteltyä kokemusta uudelleen Youtube-videoista. Floorillekin tulee antaa erityistä krediittiä suorituksestaan, sillä ainakaan Ghost Love Scoren aikana en osannut kaivata mikin varteen kyllä yhtään ketään muuta.

Tuon jälkeen kuultiinkin sitten enää Last Ride Of The Day, ja siinäkin on kyllä taas livebiisi, joka tuntuu joka kerta menevän ihme hurmoksessa. Vaikka se onkin pirun simppeli eikä nykyään enää edes mikään levynsä paras kappale, jotenkin sitä keikoilla vaan tulee aina elettyä mukana yhtä kovasti. Selvä The Lopetusbiisi!

:D

(c) Timo Isoaho

Tässäpä illan lista kokonaisuudessaan:

Intro: Taikatalvi

Storytime

Dark Chest Of Wonders

Amaranth

Scaretale

Ever Dream

Slow, Love, Slow

I Want My Tears Back

Last Of The Wilds

Arabesque

Planet Hell

Ghost River

Song Of Myself

Ghost Love Score

Last Ride Of The Day

Vaikka keikka todella hyvä olikin, sellaiselta yleisfiilikseltään se ei kuitenkaan noussut nyt vertailun vuoksi vaikkapa tänä vuonna Tampereella nähdyn tasolle. Tosi hienon ja erityisen siitä kuitenkin tekivät ekstrojen ohella nuo BIISIT. Kun laskee yhteen Planet Hellin, Dark Chest Of Wondersin ja etenkin sen Ghost Love Scoren, siinähän on hitto Oncen kolme parasta!
Tietysti jotain sieltä kunnolla vanhemmastakin tuotannosta oltaisiin voitu tarjoilla, mutta eipä sitä tuollaisen jälkeen osannut etenkään lyhyehköön keikkaan kaivata. Maininnan arvoista on myös, että jo varsinaiselta muinaisjäänteeltä tuntuva Wish I Had An Angel oli jätetty pois, mikä nyt on ainoastaan hyvä juttu. Edes Nemoa ei kuultu, ja vaikka olenkin varma että pitäisin Floorin versiosta paljon enemmän kuin Aneten, ei erityisemmin haitannut.

Joka tapauksessa tunnen itteni vaan niin onnekkaaksi, että kyseisen keikan pääsin kokemaan ja vieläpä eturivistä. :')

Tuon jälkeenhän tiedossa oli sitten vielä elokuva, jota odotin kyllä aika innoissani. Noin tunnin päästä halliin palattuamme päästiin kentälle roudatuille istumapaikoillemme, jotka mun ja Ninan kohdalla olivat siis aivan eturivissä. Marcon ja ohjaaja Stobe Harjun pitämän, pienen puheen jälkeen pääsi Imaginaerum viimein alkamaan... joskaan siitä ei sitten millään pystynyt olemaan ainoastaan mielissään.
Olin optimistisena koittanut ajatella, ettei eturivipaikkakaan voi lopulta nyt niin huono olla - jos siitäkin on kerta tarkoitus elokuva katsoa, niin etäisyys screenistä penkkeihin tuskin on ihan liian pieni. HAH HAH. Siinä penkillä joutui oikeesti lähes makaamaan jos ei halunnut niskaan sattuvan kovin paljoa, ja siltikin se hemmetin screeni vaan oli auttamattomasti liian iso, liian lähellä ja äänet liian kovalla. Aluksi teki melkein mieli lähteä menemään ja katsoa leffa vasta parin viikon päästä teatterissa, mutta siinä nyt sitten kuitenkin pysyttiin.

(c) Timo Isoaho.
Bongatkaapa sieltä...

Mutta että sisältö? Tässä kohtaa pitää olla iloinen siitä, etten joudu toimimaan minään virallisena kriitikkona, sillä semmoisesta mitään tulisi. Koitan kuitenkin jollain tapaa tiivistää ajatuksiani toteamalla seuraavaa: elokuva oli jopa pienoinen pettymys, mutta haluan kuitenkin nähdä sen vielä useaan kertaan.
Pettymys se oli siksi, että olisin kaivannut ehkä enemmän... no, "toiminta" lienee väärä sana, mutta sitä lupailtua seikkailua. Leffassa oikeastaan varsinaisesti tapahtui paljon vähemmän kuin odotin, ja yleisfiilis jäi muutenkin jotenkin etäiseksi, hahmoja myöten. Imaginaerum vaikuttaa todella olevan yksi niistä elokuvista, joita todella pitää pohtia, ja se on sekä hyvä että huono asia. Taideteosten symboliikkaa on usein hyvinkin mielenkiintoista miettiä, mutta kun puhutaan elokuvista, tietyn viihdyttävyyden tärkeyttä ei silti pidä unohtaa. Ja ei, en todellakaan väitä että tämä teos olisi ollut kuin paluu äidinkielen tekstitaitotehtävien loputtoman tylsien runoanalyysien ääreen, mutta silti jäi vähän sellainen tuntu, että tekijät ovat olleet ns. liian lähellä sitä. Vaikka joku oma idea tuntuiskin susta itsestäsi suorastaan nerokkaalta, onkin ihan eri juttu, kuinka katsoja sen sitten tajuaa vai tajuaako ollenkaan.
Myös eräs roolitustekninen asia jäi hieman häiritsemään: Tuomas Holopainen, niin paljon kuin sinua arvostankin, näyit valkokankaalla aivan liikaa. Tai siis, jos on sanottu ettei tämän vanhan säveltäjän tarina ole missään nimessä nimenomaan kuin Tuomaksen elämänkerrasta, miksi - ihmeessä - mies - sitten - näyttelee - roolia - päähenkilölle, kun tätä kuvataan nelikymppisenä? Me not understands.
Äh, hienoa huomata tähän asti ainoastaan valittaneensa, mutkun mutku. No, sanotaan nyt sentään sen verran että visuaalinen puoli oli usein hyvinkin miellyttävää kuin myös tietysti scoremaisemmassakin muodossa oleva musiikki, jonka tosin olisin odottanut olevan vielä isommassakin roolissa.
Kun muistelee kaikkea sitä innostusta jolla elokuvaa tän vajaan parin vuoden aikana on tullut odotettua, ei voi kyllä sanoa etteikö tällaisen kommentin kirjoittaminen harmittaisi. No, joka tapauksessa odotan sitä, että näen leffan vielä uudemman kerran ja täten toivottavasti pääsen paremmin kiinni sen symbolisiin merkityksiin ja muihin ajatuksiin, joita sen on tarkoitus vielä herättää. On jopa mahdollista, että blogin puolella aiheeseen vielä palaan. Nyt on kuitenkin aika mennä suoristamaan leffan muistelun solmuun saamia aivoja Kuoleman varjelusten äärelle, hei hei!

PS. Ne jotka oikeasti lukivat koko hoidon loppuun asti, olkaa hyvät: virtuaalinen taputus päälaelle. *tapu tapu*

The sweet piano writing down my life

Ei vaatine kovinkaan opetuslapsimaista seuraamista päästä kärryille siitä, mitä yhtyettä meikäläinen pitää lempibändinään. Elämäni Nightwishin suuremman annoskoon vaikutuksen alaisena juhli tänä syksynä viiden vuoden ikäänsä, joten on hyvä aika pysähtyä vähän muistelemaan menneitä. En tiedä kuinka montaa siis historiani kuulijana oikeasti kiinnostaa scheissen vertaa tai kuinka pitkä tästä tekstistä on tulossa, mutta lähetäänpä koittamaan!
Sitä ennen kuitenkin pientä lisäedittiä alkuun. Mahdollisesti olemassaoleva vastine kohtalollehan puuttui nyt peliin sen verran, että tänä syksynä mietityttää muukin, kuin viisivuotinen fanitus tai tuleva Imaginaerum-elokuva. Kyllä, laulaja lähti - taas. Aion kuitenkin jättää tuon aiheen ihan omaan postaukseensa jos sellaisen tässä vielä kykenen tekemään, joten pitemmittä puheitta: it's time to turn back time!

Osa 1:

Millon se Nemo nyt oikein tuli, 2004? Sen aiempia muistikuvia mulla ei mistään bändin tietystä biisistä taida olla. "Jotain tommosta synkkää vähän tommosella erikoisemmalla laululla" taisi olla kaikki mitä juuri ennen kyseisen singlen kuulemista ehdin ryhmästä saada käsitystä. Itsekin Nemoon sitten tosiaan tykästyin, ja koska 11-vuotiaana oli vähän kevyemmät perusteet pitää bändejä ja artisteja "tosi hyvinä!", oli Nightwish siis jo yhden biisin ja hienoäänisen laulajan vuoksi heti kova juttu. Muistan vielä jotenkin, kuinka kiikutin marketissa Once-levyä äitin ostoskärryyn ja selitin, että mun on pakko saada tää. :D


Nimmarit muuten ilmestyneet mukaan vasta myöhemmin. :D

Tosi vähälle itse levyn kuuntelu kokonaisuutena sitten kuitenkin jäi - tuossa iässä se meininki oli vähän sellaista, että kun löytyi jotain uutta kiinnostavaa niin ei siinä enää paljon "vanhoja" juttuja muisteltu. Planet Hell taisi kyllä jo tuossa vaiheessa kuulostaa ihan jännältä, mutta ei toivoakaan että olisin ensimmäisten singelejen lisäksi muuhun mitenkään syventynyt (muista levyistä puhumattakaan). Eihän se nyt tietenkään mitään ns. maailman helpoiten kuunneltavaa musaa kai olekaan.
No, Once ja yhtyeen varsinainen kuuntelu sitten vaipui unohduksiin pitkähköksi aikaa. Tarja ehti saada potkut ja Anettekin jo liittyä bändiin, mutta ainut Nightwishiin viittaava asia joka joskus pyöri soittimessa oli Over The Hills And Far Away. Ties mistä sekin varmaan ladattu.
Loppukesästä 2007 asiat kuitenkin muuttuivat perustavalla tavalla, kun yhden pitemmän automatkan aikana satuin ihan tarkoituksetta löytämään pölyisen Oncen lokeron kätköistä. Ja jotenkin sain nyt tän muistelun vuoksi mielikuvan hetkestä, kun LotR:ssa Déagol löytää Sormuksen joen pohjasta... xD Ihan yhtä haltioissani en tietenkään osannut heti olla, mutta koska radiosta ei tullut mitään järkevää, päätyi levy soittimeen. Ja no... sittenpähän lähti. Kaikesta nyt ei tietenkään ottanut selkoa (esim. Dead Gardens / Romanticide -osasto kuulosti lähinnä sekavalta mättöhutulta), mutta etenkin alkupuolesta olin heti hiton vaikuttunut! Tuli kyllä kovastikin ihmeteltyä, että mikähän ihme näitä korvia aikoinaan vaivasi, kun kerran Nemon lisäksi en ollut juuri muulle lämmennyt. Kai ne tuohon mennessä jo mukaan tulleet Stratot ja Sonatat oli sitten vähän totuttaneet ns. raskaamman musiikin saloihin, kun tuokin noin vuosien päästä niin omalta tuntui.

Hommahan lähti liikkeelle tuon jälkeen aika vauhdilla: kun koko levystä alkoi muodostua selkeämpi kuva, se iski niin kovasti että kohta kiikutinkin kaupassa äitin ostoskärryyn samalla kertaa sekä Century Childin ja Oceanbornin, tietämättä biiseistä ennestään mitään. Ei toisaalta kovin fiksu veto, mutta ei kyllä tarvinnut katua sitten hetkeäkään. Loputkin studiolevyt päätyi omistukseen, ja kuuntelin niitä suunnilleen joka hemmetin välissä.
Se oli jotain niin ihmeellistä: musiikkia jota ei ollut kunnolla tiennyt olevankaan, mutta joka oli kuin itselle tehty. Ei puuttunut laadusta eikä määrästä: tuohon aikaan muilla paljon kuuntelemillani esittäjillä tuntui olevan joko kasapäin sellaisia tasaisen hyviä ja kivoja biisejä, tai sitten muutamia aivan tosi tosi hyviä. Nightwishillä paljastui olevan ihan älyttömiä helmiä, ja vielä järjetön määrä! En mä ehkä nykyäänkään pystyisi sanomaan jotain yhtä kappaletta ylitse muiden, mutta noihin aikoihin se olisi ollut ihan mahdottomuus, koska suunnilleen joka toisen biisin aikana tuli olo että ei saatana, tää on varmaan paras näiltä. Tai tää. Tai tää.
Olin tuohon asti pitänyt Stratovariuksen musiikkia parhaana metalliin menevänä, mutta voi kuulkaa kun Oceanborn- ja Wishmaster -levyt powerimmassa lajissaan leiskauttivat siitäkin ihan helpolla yli, muista puhumattakaan. Tän bändin musassa vaan oli - ja on - niin paljon: milloin tarttuvia ja milloin muuten vaan luihin ja ytimiin asti porautuvia melodioita, välillä raskastakin mättöä, orkesteria (joka on osa sävellyksiä itsejään eikä vaan jotain päälleliimattua tekotaiteellista huttua), kauniita ja mysteerisiä sanoituksia... Isoa menoa.

No, koska kaikki siihenastinen teki vaikutuksen, on varmaan sanomattakin selvää että aloin odottaa myös syyskuun lopulla ilmestyvää Dark Passion Playtä kovasti - vaikka eipähän se odotus tuossa vaiheessa kestänytkään enää kuin vissiin muutaman viikon.

Ihan hyvä ettei kauaa tarvinnut ootella, sillä pitemmän ajan jälkeen harmistus olisi voinut olla isompi: tähän levyyn meinaan hieman petyin. Ja vaikka Anetteen ei ollutkaan tottunut, vika ei kuitenkaan ollut uudessa naislaulajassa - Dark Passion Playllä ei vaan ole niin hyviä biisejä. Okei, Poet And The Pendulum nyt on hienoimpia asioita mitä musiikin nimen alla on tehty ja toimii tuolla moni muukin hyvin, mutta... Synkimmäksi ja melankolisimmaksi ikinä kuvailtu albumi on mulle kokonaisuutena pikemminkin sillisalaatti, joka sisältää laulajalle turhan korkeita laulumelodioita, vähän jo paikoin yli menevää orkesterikokeilua ja sarjan tylsiä kertosäkeitä. Mutta ei siitä enempää ettei nyt ihan levyarvostelupostaukseksi mene (ja enemmän hyvää tuolla on kuin debyytillä! :D).

Osa 2: Haltiapolku keikkojen maailmaan:

Joskus "Synkän kärsimysnäytelmän" ilmestymisen aikoihin tulin huomanneeksi, että hei, Nightwishillähän olisi 15. joulukuuta keikka Tampereen jäähallissa, ja vieläpä sopivasti lauantaina.
Kuten toisin ehkä voisi kuvitella, mulle ei ollut aluksi alkuunkaan selvää, ottaako tapahtumaan osaa vai ei. En ollut koskaan aiemmin ollut yhdessäkään rockkonsertissa tai edes osoittanut moisia kohtaan sen suurempaa mielenkiintoa. Ja vaikka bändi olikin ottanut paikkansa suosikkinani, en todellakaan kokenut kuuluvani mihinkään suurimpiin faneihin. Jossain vaiheessa taisin jo päättääkin olla menemättä keikalle, "enhän mä mikään semmonen keikoillakävijäihminen oikeen ole" ja muuta, mutta kun sitten alkoi miettiä että eihän siinä mitään menetä, ja jälkeenpäin menemättä jättäminen saattaisi joskus jopa kaduttaa... No. Muistan vieläkin, kuinka jollain automatkalla sitten kysyin ujosti äitiltä, että saisinko mennä joulukuussa katsomaan Nightwishiä Hakametsään. Ja sekin on vielä muistissa, kuinka paniikkisena itkin puhelinlangan päässä olevalle iskälle, kun Lippupalvelun liput olivat sivun mukaan jo kohta loppumassa enkä meinannut löytää saati osata käyttää verkkopankkitunnuksia varatakseni omani. :D
Mutta liput saatiin hommattua, ja sen jälkeen aloin jo odottaakin tapahtumaa koko ajan enemmän. Muisto the päivän koittamisesta ja etenkin jonotustunneista hallin edessä huvittaa kyllä edelleen... Ei siinä siis mitään, että jalkapallojoukkueesta keikkaseuraksi saadun Viben kanssa mentiin (vastoin äitien suosituksia) jonottamaan oville jo puolilta päivin, vaan siinä, että me hemmetin idiootit mentiin sinne ilman makuupusseja! :D Musta vähän tuntuikin, että jonon ensimmäiset ihmiset katsoivat meitä hieman ihmeissään sieltä vällyjensä seasta, ja myöhemmin tuli kyllä ymmärrettyä miksi. No, jos kerran oltiin jo valmiiksi niin hardcoreja että mentiin ensimmäisellä keikalla kenttäpaikoille ja vielä kuuden tunnin jonotuksella, miksei nyt sitten kärsiä samalla vähän kylmyyttäkin... Haluttiin myös välttää narikalla pyörähtäminen, joten äiti tuli hakemaan meidän kamoja ja takkeja autoonsa oman pyyntömme mukaan tuntia ennen ovien avausta. Jos mulla joskus elämässäni on ollut kylmä, niin sen - tunnin - aikana!

Kylmyyden todellisuus oli kuitenkin kaiken sitä seuranneen epätodellisuuden todeksikäymisen arvoista. Toisin kun pienellä pessimistisellä varauksella oletin ja uskoin, me päästiin eturiviin. Lämppärinä toimineen Indican aikana en juuri kyennyt muuhun kuin hampaiden kalisteluun (jäisestä meiningistä todisteena ryppään ylin kuva, Aamulehden sivuilta) ja vähän myös tuttujen biisien nostalgiointiin, mutta kun pääesiintyjä saatiin lavalle, niin voi hyvä jeesus ja kymmenen lammasta. En mä muista keikasta kovin paljoa noin kokonaisuutena, mutta etenkin alkupuolella en voinut olla hokematta mielessäni, että noi ihmiset on ihan oikeasti olemassa! Ja mä kuulen ja nään niiden soittavan, mm. mulle! Aaaa jhbökhdyrfkdfj!!1

Tuon puolitoistatuntisen aikana tuli laulettua, huudettua, naurettua, ihmeteltyä ja ennen kaikkea nautittua niin paljon kun yhden ihmisen varmasti on mahdollista, ja silloin sain myös todeta, että eihän tuosta Anetesta voi ainakaan livenä olla pitämättä! Tarja oli edelleen se NW-laulaja numero yksi, mutta tuona iltana sai uusikin tulokas mut hyvin puolelleen.



Rypistynyt kartonginpala alias tärkeä muisto ja aarre!
Sotkuhan on Tuomas Holopaisen puumerkki laatua minulle ensimmäinen, ja vaikka
 ensimmäinen tapaaminen ensimmäisen keikan jälkeen sinänsä onkin vielä maininnan
 arvoinen juttu, niin... Ei siitä sen enempää. Olin jäässä monellakin tapaa.

"No käydään nyt kattomassa ja kuuntelemassa bändiltä tää yksi konsertti, niin on sekin sitten kerran tehtynä" oli ajatus, jonka kanssa Tampereen-keikalle menin. Kun sieltä sitten lähdettiin pois, kaikessa hurmiossa mielessä pyöri mm. suurin piirtein seuraavaa: tää on pakko tehdä uudelleen!
Seuraavana kesänä orkesterin esiintymistä tulikin todistettua neljästä keikasta kolmella, sen verran mulla taisi naksahtaa päässä. Ensimmäinen näistä oli Helsingin Kaisaniemessä Tuska-festivaalin alkua edeltävänä päivänä, ja ajatus tuon päivän koitosta oli kyllä yksi niistä, joiden voimalla jaksoin riparin kunnialla loppuun. :D
Nightwishin osalta kyseinen ilta olikin taas yhtä täydellisyyttä. Tähän päivään asti säilyneet muistot eivät ole kauheen kattavia, mutta tuskin tuun pitkään aikaan unohtaan esim. sitä, miten ihmiset yleisössä hyppi innoissaan ensimmäisen biisin alussa tai kuinka Anette hymyili lavan edessä olevalla korokkeella Sleeping Sunin alkaessa... Okei, eteenpäin.

Kaisaniemi, 26.6.2008

Ruisrock, 4.7.2008




Jos mä jotain olin 15-vuotiaana toivonut, niin tällaista
kuvaa. Muistan vielä, kuinka tuon hetken jälkeen aloin
soittaa parille kaverille kunnon paniikkipuheluita (kellokin
kun oli vasta yli kolme yöllä :D) ja kelailin että ihan
sama vaikka nyt esim. kuolisin: tekisin sen meinaan
ehdottoman onnellisena. Olin kyllä niin saakelinmoinen
fanityttö, että tuona vuonna kesän - ja en tiiä, varmaan
tyyliin koko vuoden - kohokohta oli toi kyseinen hetki.


 

Miljoonarock, 9.8.2008

Tuolloin pitkältäkin tuntuneen ajan jälkeen, vuoden 2009 ensimmäinen Suomen-keikka koitti Tampereella Sauna Open Airissä:



Sauna, 7.6.2009

Seinäjoki, 24.7.2009



16-vuotias minä jonottamassa Hartwallin-keikalle. :D



Hartwall Areena, 19.9.2009

Kuten viimeisimmästä kuvasta voi päätellä, Dark Passion Play -kiertueen vihoviimeisellä keikalla ei turhan paljoa kuvailuun keskitytty. Tuokin konsertti oli (melkein kaiken muunkin siihenastisen tavoin) tosi hieno kokemus (noin niin kun pääaktin osalta, kuten monet jonottamassa olleet varmasti tarkentavat...), mutta parin päivän päästä taas maanpinnalle palattuani alkoi pahemmankin haikeuden kärsiminen. Tuohon aikaan elämässä nyt oli muutenkin omaa keskiarvoa huomattavasti enemmän alakuloa, joten kai sitten tuntui erityisen pahalta tietää, että bändillä on edessä parin vuoden tauko. Koska ei mulla ollut ikinä ollut mitään vastaavan mittakaavan fanituskohteita ainakaan kovin pitkiä aikoja, tulin jopa pelänneeksi, että kaksi vuotta ennen seuraavaa levyä ja keikkaa olisi tälle suhteelle lopullisesti liikaa. Olihan tuohon mennessä muutenkin tullut jo huomattua, kuinka sellainen tietty uutuudenviehätys voi karista. Tässä vaiheessa melkein huvittaa, kuinka vaikka joskus vuonna 2009 saatoin ahdistua niinkin vakavista asioista, kuin että johonkin hyvään biisiin on tullut kyllästyttyä. :D

Mutta mitä taukoon tulee, näin jälkeenpäin takaisin katsoessa on kyllä outoa, kuinka nopeasti tuo aika nyt tuntuu menneen. Kun ryhmä vietti hiljaiseloa ehdin mm. tajuta, että muitakin hyviä bändejä voi toki käydä katsomassa ja kuuntelemassa ja pirun kivaa on muuten sekin. Ja vaikkei Nightwishiltä pitkään aikaan mitään uutta matskua kuulunutkaan, niin ihan kuin joku olisi muka ottanut ne vanhatkin levyt siksi ajaksi pois ulottuvilta? Ja olihan se nyt tietysti jännittävää, kun kesästä 2010 lähtien alkoi aina tulla pikkuhiljaa kuulumisten päivittelyä, puhumattakaan siitä, kun albumin ja muiden, köh köh, "oheistallenteiden" konsepti paljastettiin.
Tauon loppupuolella tuli tietysti myös toteutettua jo sieltä 14-vuotiaasta lähtien jossain mielen perukoilla kytenyt aie vierailla tarinan lähteillä, Holopaisen edelleen asuttamalla Kiteellä (jossa tietysti myös törmäsimme kyseiseen herraan äiteineen...)! xD

Loppusyksy 2011 oli faneille kyllä jännittävää aikaa: lokakuussa tiedotettiin seuraavasta Suomen-kiertueesta, marraskuun alussa tuli viimein uusi single (voi sitä kutkuttavaa tunnetta, kun ruotsin kirjoitustunnilla hivutin kaikessa hiljaisuudessa kuulokkeet korviin ja Storytimen ensimmäinen radiosoitto lähti käyntiin...) - puhumattakaan kuun lopussa ilmestyneestä, kokonaisesta Imaginaerum-levystä! Vaikka ekan kuuntelukerran jälkeen olikin sellanen olo että no jaaha, kahden vuoden odotus ja tän verran tästä saa irti, jo muutaman seuraavan päivän aikana sai huomata, että onhan tääkin taas pirun hyvä levy. Harmittaa tosi paljon, että se jäi viimeiseksi Aneten kanssa, mutta ehtivätpähän sentään nyt sen vielä tehdä.

Tän kiertueen keikoista on koko hommaan nähden vasta sen verran vähän aikaa, että jos niistä haluaa enempiäkin mietteitä lukea, niin maalis-, kesä- ja heinäkuun arkistoista löytyy.

Mua oli jo reilusti ennen koko uutta levyä huolettanut, millaisille päiville ensimmäiset Suomen-keikat oikein asettuvat - olihan sitä siinä lopputalvesta sentään semmoinen yliarvostettu asia kuin ylioppilaskirjoitukset. Eipä noiden kanssa lopulta kuitenkaan kovin pahasti käynyt, vaikka Tampereen-keikan jälkeen ajatus saattoikin paikoin kaarrella vähän muualla kuin äikän esseekokeessa.



Joensuujonotusta, 2.3.2012. Parasta mitä voi tehdä kuumeessa? Matkustaa toiselle puolelle

Suomea ja istua 12 tuntia ulkona, talvella.



Samaiset bileet.

 



 

"Toi on tosi liikuttavaa. Kiitos teille."

Tampere, 11.3.2012.
Parasta, mitä voi tehdä iltana ennen itelle kaikkein tärkeintä yo-koetta. :D No saakeli, toi oli varmaan parasta mitä voi tehdä yhtään millonkaan!

 

<3
 

Provinssirock, 15.6.2012

Ruisrock, 7.7.2012.
Hei hei, Anette.

Osa 3: Tuleva:

Seuraava keikka koittaa Imaginaerum-leffan ensi-illan yhteydessä tänä lauantaina, ja yhdelle sen jälkeen seuraavallekin on jo lippu. Vuotuinen Saksan-reissuni on ensi vuonna varsin metallinen:

 

 

Wacken Open Air on ollut jonkin aikaa sellaisella koko elinikää koskevalla things to do -listalla, ja kun Nightwishinkin siellä ilmoitettiin ensi kesänä soittelevan, kyllähän sitä alkoi miettiä että eipä olisi sitten hullumpi ajankohta sillekin aikomukselle. En yhtään tiedä mihin oon itteni laittamassa, mutta odotan kauhulla innolla. :D

Kirjoitus läheneekin nyt jo loppuaan - Nightwishin ja meikäläisen matka sen sijaan ei!

Myönnän, että teksti on paikoin sellaista yliromantisoidun kuuloista lässynläätä ettei paremmasta väliä, mutta niin mä tän asian vaan satun näkemään. Ei sitä faniuden myötä ole tietenkään pelkkiä hyviä asioita tullut koetuksi... mutta menisihän se vähän turhan pitkäksi, jos nyt sisällyttäisin tähän kamalasti jotain yksityiskohtia siitä kuinka mua joskus vitutti jossain pieleen menneessä keikallejonotuksessa tai miten ensin reagoin, kun kuulin Aneten toisesta raskaudesta.
Vaikkei bändi enää tässä vaiheessa olekaan mulle enää aivan sellaisen palvonnan kohde kuin vaikka joskus 15-vuotiaana, kyllä moni asia silti kertoo, ettei intohimo ole tästä hommasta vielä kadonnut. Ja vaikka oonkin aika varma, etten nyt jonain kolmekymppisenä hytise pihalla makuupussissa kahtatoista tuntia ennen konsertin alkua tai käyttäydy kaupassa odottavan uutuuslevyn vuoksi koko työpäivää kuin keskittymishäiriöinen, niin... en mä silti osaa kuvitella aivan ykkösbändikseni mitään muuta. Meillä on pitkä historia, joka on antanut kasan tärkeitä muistoja, puhumattakaan vielä vaikka ihanista kavereista, joihin oon tän kaiken ansiosta tutustunut. Nightwish nyt vaan on osa mua.

Näinä aikoina tosiaan mietityttää kovasti, miten ja minkälaisena bändi tästä jatkaa eteenpäin. Oon kumminkin varma, että oli seuraava laulaja sitten kuka vaan tai kuinka kauan vaikka seuraavaan levyyn vielä menee aikaa, on sieltä jotain hienoa joka tapauksessa tulossa!



Living dead beat

Hei te kaikki blogimaailman kuolevaiset!

Kuten toisin on ehkä voinut kuvitella, itse en suinkaan ole heittänyt henkeäni. Viimeisimmän "postauksen" ja tämän päivän välille on mahtunut kaikenmoista tosi hauskasta aina masentavahkoihin ja kummallisiin juttuihin, mutta aika vähän mitään, mistä saada blogikirjoitusta aikaiseksi.
Viime viikonloppuna pidin kuitenkin halloween-juhlat, joiden muutaman kuvan myötä koitan tehdä jonkinlaisen comebackin tällekin sivustolle!



Kattausta (josta tosiaan vielä sillä hetkellä puuttui muutama nyyttärituominen :D).

Tää oli mun lemppari! Annan taikoma mutakakku.

 

Bätmääään.

Asulle oli pari muutakin vaihtoehtoa, mutta esim. mukavuus- ja ajankäytöllisistä syistä oikein överiksi vedetyn goottimeiningin ja Draco Malfoy -cosplayn (ette muuten tiedä millainen Potter-nolifemeno on nyt ollut päällä...) syrjäytti lopulta tämmönen aika simppeli lookki - korsettikin löysällä ja silleen... Muutaman päivän ajan sinisenä viettänyt tukka oli kuitenkin pientä lisää!



Anna hämähäkkihärpäkkeineen. :)

Ihan näitä perus tilannekuvia... Mutta kyllä korsetti se vaan tekee miehen!
























Kovin julkaisukelpoisia kuvia juhlakansasta löytyi varsin vähän, mutta tässä nyt hela gänget!