2016

Perinteinen vuosikooste perinteisesti myöhässä, olkaa hyvät!

Tammikuu
Vuoden vaihtumista juhlittiin Wiesbadenissa, josta palasin kuun alussa Kölniin tehdyn päiväreissun kautta jälleen Bremeniin. Elämää Saksassa oli tuossa vaiheessa takana puolisentoista kuukautta, au pair -hommat olivat lähteneet rullaamaan ihan mukavasti ja monet asiat tuntuivat jo tutuilta. Tuossa vaiheessa olin alkanut puhua pomonkin kanssa pelkästään saksaksi ja vaihdoin englantiin vasta sitten, jos tuli kunnon tenkkapoo.
Olin tyytyväinen ja ylpeä siitä että olin oikeasti ottanut ja lähtenyt ulkomaille, mutta siinä että siellä toisessa maassa oli jo vähän tottunutkin asumaan oli alkanut olla myös huonoja puolia. Siinä missä aiemmin olin vain nauttinut siitä, että sain viettää vapaa-aikani omassa rauhassani, synttäreihini mennessä olin alkanut kyllä kaivata omanikäistänikin seuraa. Muunkinlaiset aktiviteetit au pair -juttujen, kielikurssin ja silloin tällöin yksinään kaupungilla pyörimisen lisäksi olisivat olleet tervetulleita. Näiden asioiden löytämisessä ei ollut toistaiseksi vielä suurta menestystä, mutta pyrin pysymään positiivisena.

Talvimaisemaa kotikulmilta! Lämpötila ei täällä laske useinkaan edes kymmeneen miinusasteeseen (ja sitä alempi lukema on todella harvinaista), mutta muutamaan kertaan kohdalle on sattunut tällainenkin kaunis pakkaspäivä.

Helmikuu

Vajaan tunnin matkan päässä Bremerhavenissa järjestetään parin kuukauden välein pieniä kokoontumisia cosplayn ynnä muun hengessä, ja yksi tällainen koitti helmikuun alussa. No mutta ei kun menoksi. Tapahtuma oli kyllä lopulta sekä liian pieni minkään kunnon conitunnelman aikaansaamiseen että myös liian iso siihen, että olisi oikein päässyt tutustumaan ihmisiin ketään etukäteen tuntematta, ja sen kanssa oli toki huonoa tuuriakin. Tulipahan kuitenkin käytyä. Helmikuussa onni kääntyi sosiaalisella rintamalla onneksi muilla tavoin, kun yhden FB-ryhmän sisäänpääsysysteemin kanssa aikani ongelmoituani pääsin viimein tutustumaan muihin au paireihin! Heitä olivat mm. unkarilainen Dóri ja ranskalainen Léa, joista tuli aika lailla parhaat kaverini näillä hoodeilla.

Starbucks pls

Maaliskuu

Suunnitelmaani kuului alunperin asustella Saksassa vajaat 7 kuukautta eli kesäkuuhun asti. Kun tuli puheeksi, kuinka olin pääasiassa ihan viihtynyt täällä, multa kysyttiin haluaisinko olla vielä vähän pidempäänkin - ja siinäpäs olikin sitten miettimistä. Päätöksen tekemistä ei siis voinut ihan ikuisuuksia pitkittää, sillä jos pysyisin alkuperäisessä suunnitelmassa, pitäisi perheen alkaa jo kohta etsiä uutta au pairia ajalle minun jälkeeni. En osannut vielä päättää sitten millään, ja kehitin asiasta niin naurettavan suuren stressin että siitä oirehtivat fyysisesti varmaan jo muutkin ihmiset ja koirat ja oravat parinsadan metrin säteellä. 

Stressi sai kuitenkin unohtua, kun kuun puolivälissä lähdin viikonlopuksi Berliiniin, jossa tapasin sinne lomansa kunniaksi Suomesta lentäneen Ninan. Oli kyllä niin hyvä reissu: käytiin ex tempore kauhuteemaisessa sirkuksessa, pyörittiin Kreuzbergissä, löydettiin ihan hotellimme läheltä Suomi-teemainen cocktailbaari nimeltä Voima (siis niin random! Jutusteltiin pitkään ties mistä etenkin paikan toisen saksalaisen pitäjän, kuin lopulta myös japanilais-venäläisen pariskunnan, kanssa - mitä omalta osaltani muistelen sekä mielissäni että myös vähän nolona), syötiin hyvää ruokaa, shoppailtiin ja tsekattiin myös pari nähtävyyttä. Tuo kaupunki on niin julmetun iso ettei siitä vielä kolmessa päivässä voi sanoa nähneensä kuin osan, mutta ei tarvikaan, sillä toistekin pääsee. Berliini-viikonlopun jälkeen Nina matkusti vielä mun kanssani Bremeniin, jossa pääsin esittelemään "työsuhdeasuntoani" sekä asuinkaupunkiani. Myöhemmin maaliskuussa täällä vieraili vielä Wiesbadenin-kaverini Hanna, joka taisi tuoda kevään mukanaan sieltä etelästä, oli meinaan niin hieno ilma!

Mulle oltiin tarjottu edellisen kesän työpaikastani töitä tulevallekin kesälle, mikä tarkoitti myös sitä, että mun täytyi käväistä Suomessa paikan päällä allekirjoittamassa sopimus. Tämän muutaman päivän visiitin tein maaliskuun lopussa, ja oli sitten niin epätodellinen fiilis kotimaahan ja etenkin kotiin saapuessa. :D

Berliinissä

Huhtikuu

Palasin Saksaan kuun ensimmäisenä päivänä, ja järkevänä ihmisenä ja kaikesta univajeesta huolimatta lähdin taas jo seuraavana aamuna reissun päälle. Olin jo pitkään halunnut käydä vähän läpällä Bielefeldin kaupungissa tuossa parin tunnin matkan päässä Bremenistä, ja ajoitin reissun päivälle, jolloin sielläkin kokoontuisi cosplayporukkaa Bremerhavenin tyyliin. Mun itse oli todellakin ollut tarkoitus lähteä ihan vain normaaleissa vaatteissa, mutta kun Suomessa käydessä oli ollut niin oiva tilaisuus pakata joku asukin mukaan, niin... Go nerdy or go home. Loppujen lopuksi istuin Bielefeldissä ratikassa matkalla kohti tapahtumapaikkaa cossi päällä, eikä tarvinnut päästä vielä edes perille, kun sain jo uusia tuttavuuksia: eräs mukavan oloinen kaveri vaihtoi kesken matkan mun viereeni istumaan, pyysi saada kysyä mitä ihmettä mulla oikein oli päälläni, mihin olin sen asun kanssa menossa ja sitä rataa. Itse tapahtumassakin tutustuin vielä muutamaan muuhun tyyppiin, sain cossini kuvatuksi ja mulle esiteltiin lopuksi vielä muitakin paikkoja kaupungissa. Oli ihan huippu päivä!

Äiti vieraili huhtikuussa Bremenissä kahden kaverinsa kanssa, mikä oli ihan mukava juttu, vaikka nyt oltiinkin nähty mun yllättäen vaaditun työsopparikotimaanvierailuni vuoksi edellisen kerran vasta viikko sitten. Käytiin mm. katsomassa varieteeta, ja koska matkalaisista nyt oli toisilleen seuraa, ei munkaan tarvinnut onneksi toimia oppaana ja seuranpitäjänä joka päivä aamusta iltaan.

Sen ensimmäisen uuden Bielefeldin-tutun kanssa tuli pidettyä yhteyttä kohtuullisen aktiivisesti, ja nähtiinkin vielä uudestaan. Ja taas uudestaan. Ja taas. Noihin aikoihin kirsikkapuut olivat täällä täynnä vaaleanpunaisia kukkia, ja sen ansiosta ihan tässä lähistölläkin maisemat olivat parissa kohtaa kuin mistä lie koulutyttöjen romanttisesta sarjakuvasta. En voinut olla ajattelematta, että sellaista mun elämänikin oli kieltämättä alkanut muistuttaa.

Bielefeldin Sparrenburg eli aika lailla hienoin paikka tuossa kylässä.

Toukokuu

Kuun vaihtuessa havahduin siihen, että kotiinpaluu koittaisi jo ensi kuussa. Jaiks. Tuolloin sain viimein vahvistettua itselleni ja muillekin, etten kyllä halua Saksan-aikani päättyvän vielä kokonaan ja että tulisin siis syksyllä takaisin vielä muutamaksi kuukaudeksi! 

Toukokuussa ilmat olivat jo sellaiset, että syötiin perheen ja heidän tuttujensa kesken paljon ulkona ja istuttiin puutarhassa iltaa (kauden tuote parsa on täällä ainakin näiden ihmisten suuri herkku, err what). Innostuin lenkkeilemisestä ja laiskottelua harrastin Game of Thronesin äärellä, josta ahmin vielä näkemättä olleet kaudet 2-5. Kuun loppupuolella tehtiin bielefeldiläisen kanssa ihana viikonloppureissu Düsseldorfiin siellä vuosittain järjestettävälle Japani-festarille, jossa pääsi ihastelemaan otteita sekä perinteisestä että modernista kulttuurista - ei hyvää päivää kuinka paljon cossaajia jo juna-asemallakin oli vastassa.

Ôko-Haus der Japanischen Kultur ja ihan mieletön puutarha jossain päin Düsseliä.

Kesäkuu

Siinä missä huhti-toukokuu oli ollut uudenlaisella tavalla tosi kivaa ja vähän jännittävääkin aikaa, kesäkuun alussa loppui sekin lysti ja vielä aika dramaattisesti. No mistäs muusta nyt puhuisinkaan, kuin niistä romanttisista asioista. Olin varsinkin kaksi viimeistä Saksan-viikkoani aika surkeassa jamassa: itkin niin tolkuttoman paljon että se määrä jo pelotti, ja siinä nyt poistui varmaan samalla muutakin henkistä kuonaa pidemmänkin ajan edestä. Sietäisi ainakin.

Parina viimeisenä päivänä ennen kotiinpaluuta kävin pieneksi piristykseksi "työnantajaperheeni" 10-vuotiaan kanssa pienessä conissa, joka järjestettiin ihan kivenheiton päässä (minä siviileissä, cosplaystä tuohon mennessä jo itsekin semi-innostunut tyttö Monster High -asuisena. :D). Tyttöä vähän harmitti mun alkava Suomen-lomani, mutta lohdutin häntä sanomalla että kaksi ja puoli kuukautta menisi nopeasti. Mielessäni kyllä lisäsin lauseen perään vielä "valitettavasti", sillä silloin niin kovasti kotiinpaluun tarpeessa teki mieli vain unohtaa, että tänne oli lupauduttu tulemaan vielä takaisinkin.

Ehdin aloittaa Suomessa kesätyöt vähän ennen juhannusta, ja kyseisestä juhlasta vietin puolet serkkujen ja heidän väkensä kanssa mummulassa/mökillä Honkajoella (vanhat kunnon lavatanssit for the win) ja puolet kaverilla kotikylällä. Olipahan kerrankin säät!

Heinäkuu

Aika lailla kesän paras juttu oli kyllä serkkuni ja hänen miehensä häät, jotka koittivat heinäkuun puolivälissä! Sen kuinka monissa häissä olen ollut voi laskea vielä yhden käden sormilla, mutta joka tapauksessa nämä bailut olivat niistä minulle itselleni tähän asti parhaat. Siis voi sitä tanssimisen määrää. Pääseurani eli toisen serkun ja tämän poikaystävän kanssa oli todella hauskaa, enkä tiedä milloin olisin viimeksi istunut niin pitkään saman pöydänpätkän ääressä myös veljeni kanssa ja vielä nauttinut olostani. Avioitunut serkkuni on ollut mulle lapsuudessa tärkeä ihminen, ja näissä häissä sitä vain tunsi niin hyvin kuuluvansa porukkaan. Saman kuun lopulla tuli myös mökkeiltyä samojen tyyppien kanssa, hyvää teki sekin.

Salonkikelpoinen edustus Liisa-kaason kanssa.

Elokuu

Parhaiten mieleenjäänyt asia elokuulta oli ilman muuta Nightwishin oma keikka Himoksella, ja kokonaisuudessaan varsin kiva päivä se olikin (siitä yhden tunnin aikaisesta ukkosesta ja painepesurin voimalla tulleesta sateesta huolimatta), näki taas tuttuja ja sitä rataa. Poet and the Pendulum ja Greatest Show on Earth olivat jotain aivan upeaa koettavaa, mutta kyllä sitä huomaa aina vain enemmän kuinka aika on jo ajanut mulla siitä kunnon fanituksesta ohi. 

Elokuussa tuli myös treffattua pitkästä aikaa parin vanhan kosmetologikaverin kanssa: pidettiin omanlaisensa pyjamabileet sushin, viinin ja mm. sellaisen musiikin parissa, joka olisi varmaan saanut koko vanhan luokan yhteisissä illanvietoissa protestointia osakseen.

Himos ilta-auringossa. Kuvia keikoilta? Ei jaksanut.

Syyskuu

Kuun alku tarkoitti jälleen mitä muutakaan kuin Traconia! Tällä kertaa asuni eivät vaatineet juuri valmistelua, sillä aika lailla kaikki ykköspäivälle tarvittava löytyi jo kaapista ja kakkospäivänä menin Ariel-cossissani. Ykköspäivän naamarilookin mekko on muuten ollut mulla jo 15-vuotiaasta asti jolloin ostin sen kun halvalla sain, kiva että sitä pääsi oikeasti käyttämään ensi kertaa jo niinkin nopeasti kuin kahdeksan vuoden päästä! Naamio taas oli yllättävä mutta sitäkin parempi löytö Bremenistä ja vieläpä ihan kotikylältä.

Asuni saivat Traconissa tosi paljon huomiota, ja tulin poseeranneeksi kuvia pyytäneille varmaan enemmän kuin aiemmissa tapahtumissani yhteensä! Erään tuolla ihan vain kuvaajana liikkeellä olleen kanssa räpsittiin vähän pidempäänkin (yksi näistä kuvista päätyi hänen sivulleen), ja varsinkin siitä tuli ihan superhyvä ja tyytyväinen fiilis.

Jo pian tuon jälkeen koittikin taas lähtö Saksaan. Bremeniin saapuessani tuntui siltä etten olisi ollut poissa kuin ehkä muutaman viikon ja, mutta henkisesti tänne jälleen asettuminen vaati kyllä työstöä. Perhettä oli kyllä ihan mukava nähdä taas, mutta vanha paikka kiusasi silti muistoilla, sää oli ärsyttävän lämmin (välillä jopa 30 astetta), kaverit olivat palanneet kotimaihinsa ja unettomuus tykkäsi kutsua itseään kylään bilettämään. Alkoi mulla siinä onneksi uusi kielikurssi joka tarjosi omalta osaltaan riittävästi tekemistä sekä uusia tuttuja, mutta silti syyskuun voisi sanoa päässeen vuoden ankeimman kuukauden julistuksessa sijalle kaksi. 

Lokakuu

Kuun alussa Bremenin-perhe lomaili ulkomailla, minä Wiesbadenissa. Käytiin Hannan kanssa mm. Rüdesheimissa, söpössä kylässä jossa pääsi esim. nousemaan vuoren päälle korkealla ilmassa hiihtohissin tapaisen jutun avulla - siisti kokemus, joskin myös vähän jännittävä tuulisella säällä. :D Yhtenä päivänä kävin myös Hannan vanhempien kanssa tutustumassa Marburgiin, jossa perheen toinen tytär opiskelee, ja voi dfkfgjaöerkgj niitä maisemia siellä. Minä <3 vanhat rakennukset. 

Etelästä palattuani lähdin pian käymään Hampurissa (btw aivan kuuluisan Reeperbahnin vieressä) Tarja Turusen konsertissa. What Lies Beneathin jälkeen en ole oikein jaksanut enää tutustua artistin omaan musiikkiin, ja tällekin keikalle tuli hommattua lippu ensin vähän sillä mielellä että no kerran kun ainakin voin. Tehokuunteluun päätyneistä uusimmista levyistä alkoi kuitenkin pikku hiljaa päästä jyvälle ja löytää ihan mukavia kipaleita, ja olihan se keikka lopulta tosi hyvä kokemus! Siinäkin mielessä kannatti lähteä, että tutustuin klubin edustalla myös pariin mukavaan saksalaiseen tyyppiin - toinen heistä opiskelee suomea ja hänen lempibändinsä on Stam1na. No mikäs siinä. 

Marraskuu

Marraskuun alkupuolesta lähtien on tuntunut siltä, kuin sitä olisi yhtäkkiä päätynyt mukaan johonkin dystopistiseen sketsiin, mutta valitettavasti kyseessä on kuitenkin todellisuus. Voi trumpetti sentään. 

Anyway, kuun puolivälin jälkeen Bremeniin tulostani tuli kuluneeksi vuosi, huhhuh! Niihin aikoihin kaupunkiin myös avattiin jälleen joulutori, jossa tulikin vierailtua niin kaverin kuin kielikurssin ryhmänkin kanssa. Jonakin sunnuntaina tehtiin kahden kaverin kanssa pieni, mukava reissu Osnabrückiin, joka oli sitä ennen tullut mulle tutuksi vain välietappina Bielefeldin-matkoilla. Marraskuun lopulla Nightwishin Wembleyn-keikka esitettiin uuden DVD-julkaisun kunniaksi elokuvateattereissa pitkin maata, ja onneksi myös Bremenissä! Ei hassumpi kokemus, vaikka olikin harmi, että Hampurista mukaan lupautunut kaveri oli onnistunut tuota ennen tulemaan rajusti kipeäksi enkä saanut enää muuta seuraa.

Joulukuu

Sain kuiden vaihteessa selville, että vaikka kielikurssini kestää vain tammikuun loppuun, kurssin koe onkin vasta maaliskuun alussa. No tota. Mun oli määrä palata helmikuun alussa Suomeen eikä sitä olisi enää kovin mielellään lähtenyt muuttamaan, joten eräänä maanantaina kävin opiston toimistolla kyselemässä, etteikö vielä löytyisi joku sitä aikaisempi koe, jonka osallistujalistalle mut voisi vielä ujuttaa. "No kyllä täältä yksi löytyy, tältä perjantailta!" Eihän sitä auttanut kuin kokeilla, vaikka jännittikin hieman sillä kurssista oli vielä parin viikon edestä asiaa käymättä eikä valmistautumiseen ollut ihan hirveästi aikaa. Toisaalta oli kuitenkin vain hyvä, että koko rupeama oli nopeasti ohi eikä stressata tarvinnut kauaa - mikä lopulta olisi ollut turhaa, sillä noillakin eväillä kokeesta jäi ihan hyvä fiilis (spoiler: pääsin helposti läpi).

Joulun ja vuoden vaihtumisen olisin nyt toisella kertaa mielelläni viettänyt Suomessa, mutta koska lentomatkat olisivat taas näin ilman rynkkyä (= Ryanair) turhan kalliit ja monivaiheiset ja paluuni joka tapauksessa joulusta vain reilun kuukauden päässä, jäinkin suosiolla Bremeniin. Ihan vuoden lopulla lensin vierailulle Müncheniin jonne yksi kosmetologikaveri oli perheensä kanssa muuttanut, ja oli kiva reissu.

Sarjassamme "yritäpä saada edes suurin osa mahtumaan kuvaan" -pytingit, osa München.

Tuntuu todella oudolta olla jälleen Suomessa näin vuoden 2017 alussa, kun vuoden 2015 lopussahan täältä vasta lähti pois. Mihin se 2016 oikein meni? Olen edelleen iloinen ja ylpeä siitä, että toteutin yhden haaveeni ja että puhun nyt sen ansiosta toistakin vierasta kieltä. Täytyy kuitenkin myöntää, että välillä tuota asiaa ja sen hienoja, positiivia puolia joutuu jopa vähän palauttelemaan mieleensä, kun elämässä on jälleen kääntymässä uusi sivu eikä sen tulevasta sisällöstä koe aina tietävänsä hölkäsen pöläystä. Aina liian helposti miettii sitä, mitä minulla ei ole tai mitä en ole saavuttanut siinä missä moni muu on, sen sijaan että miettisi kaikkea hyvää, mitä tähän mennessä on ollut ja on edelleen. Ei auta kuin koittaa pysyä positiivisena ja pitää se jonkunlainen ote omasta niskastaan, samalla kun muistaa nauttia siitä, että ikä alkaa vielä sentään sillä kakkosella ja että pieni pihallaolo voisi jonkun esim. 20 vuotta samassa duunissa olleen (tai 20 vuotta samaa äijää/muijaa eli sitä joskus niin suurta rakkauttaan katselleen) näkökulmasta vaikuttaa suorastaan lahjalta.

Leave all your love and your longing behind, you can't carry it with you if you want to survive

Joulukuun puolivälissä hyppäsin Hampurin-junaan, suuntanani Florence + the Machinen keikka Barclaycard Arenalla. Saksassa oli majailtu tuohon mennessä vasta vajaa kuukausi jonka aikana ei ollut ehtinyt hirveästi mitään ihmeellisyyksiä tapahtua, joten ilmassa oli jännitystä!
(Mm. Hampurin aseman aikaansaamien Wacken-muistelujen ja hostellille löytämisen jälkeen) saavuin konserttipaikan edustalle kolme tuntia ennen ovien avausta, kymmenentenä ihmisenä jonossa. Ei yhtään huono. Mukavaa juttuseuraa sain pian kahdesta jonossa edelläni olleesta tytöstä, ja he puhuivat niin hyvää englantia etten tuntenut edes kovin pahaa omaatuntoa siitä että saksan käyttäminen jäi lopulta vain muutamaan lauseeseen.

Konserteissa on käyty tähän mennessä paljonkin, mutta jotenkin tuolla odotellessa meiningissä oli uudenlaisten ympyröiden vuoksi ehkä jotain samaa kuin ennen sitä ihan ensimmäistä Nightwishin keikkaani (josta muuten oli tuolloin kulunut aikaa yhtä päivää vajaat kahdeksan vuotta - ja ei hyvänen sylvi, mulla oli vieläpä päällä sama takki kuin sinne jonottaessa, näppäränä ja toki tarpeellisena huomiona).
Ovien auettua järkkäri onnistui käyttämään tuhottoman pitkän ajan ensin ihan yksinkertaisen kangaskassini tunnusteluun ulkoapäin ja viimein sinne sisälle kurkattuaan tutki puuterirasiaakin kuin näkisi sellaisen ensi kertaa, mutta onneksi eturivi täyttyi yllättävän verkkaisesti ja seuran viereen mahtui vielä hyvin aitaan kiinni! Esiintyjien odottelukin kului kivasti vielä toisellakin puolellani olleen tytön, Alinan, kanssa istuen ja höpisten.

Lämppäristä eli Palma Violetsista olin kuullut etukäteen vain kuvauksen "jonkinlaista britti-indierokkia". Ilman aiempaa kuuntelua musaan ei luonnollisestikaan päässyt ihan niin hyvin sisälle, mutta ihan energinen ja hyväntuulinen meininki bändillä oli lavalla joten siinähän se kolmevarttinen meni.

Pääesiintyjääkin tarvitsi avauksen jälkeen odotella enää puolisen tuntia, ja kyllä alkoi muuten olla salissa innostunut tunnelma. Florence yhtyeineen saapui lavalle ajallaan (70-luvun henkisesti pukeutunut laulaja btw eturiviaidan ja lavan välisen käytävän kautta, josta mennessään ojenteli satunnaisille faneille kukkasia!) ja kuten aiemminkin, soitto alkoi What The Water Gave Mellä. Tykkään tosi paljon siitä kuinka suureksi osaksi rauhallinen biisi muuttuu lopussa kunnon rockvedoksi, ja Alinan kanssa tuli mm. hypittyä varsin innoissamme. Tätä seurasi Ship To Wreck, ja vaikkei se ehkä ihan yhtä suurta hurmosta ollut kuin viime (ja samalla tosiaan myös ihan ensimmäisellä) kerralla, mä niin tykkäsin - ei voinut kuin tanssahdella ja laulaa mukana.
Rabbit Heart ei ole mitenkään huono biisi ja hieman pidempi kaava, jonka mukaan se esitettiin toi kyllä mukavaa vaihtelua siihen miten monien bändien keikoilla kappaleet vain vedetään aina kuten ne levyilläkin ovat ja piste. Kuitenkaan en voinut välttyä ajattelemasta, että ehkä silti kuulisin sen venytyksen sijaan mieluummin vaikka yhden ekstrabiisin tai vaikka jonkun ihan kokonaan toisenkin. No, välispiikillä yleisön tervehtimisen jälkeen saatiin sitten kuullakin jotain vähän yllättävämpää eli Third Eye, ja se hetki tuli kyllä käytettyä ihan vain esityksestä ja musiikista nauttimiseen! Aah, normaalisti lähinnä "ihan kiva joo" biisi kuulosti liventilanteessa monta kertaa paremmalta, ja tuntuipa muuten hyvältä kuulla rivi "And you deserve to be loved and you deserve what you are given" tuolla laulettuna (mieleen kun tuskin ehti sillä hetkellä tulla ainuttakaan negatiivisista asiaa).

Muita hetkiä keikasta esille nostaakseni, Delilah oli mukavan energinen numero, joka muistutti kuinka jotkut Youtubesta kokonaan katsomani hillitymmät tilaisuudet olivat antaneet mulle ensin hieman vääränlaisen kuvan tämän esiintyjän keikoista yleensä - nyt meininkiä seuratessa ei tuntunut vaikealta uskoa, että joskus kesken show'n oli varvaskin murtunut. Shake It Out oli keikan alusta puututtuaan todella positiivinen yllätys ("I am done with my graceless heart, so tonight i'm gonna cut it out and then restart" ynnä muut kohdat taisi tulla hoilotettua mukana aika tunteella).

Jonotusseurani oli (vahingossa mutta silti pyynnöstäni huolimatta, %/¤#@e4w!1) spoilannut mut kertomalla että se minulle suurin biisi on kuin onkin ollut viimeisimmillä keikoilla mukana setissä ja tultaisiin varmaan täälläkin kuulemaan. Yhdessä spiikissään Florence vihjasi seuraavan biisin olevan ensimmäisiä jotka hän on koskaan tehnyt, joten aloin miettiä koittaisiko se hetki sitten nyt - hän kuitenkin jatkoi kertomalla kirjoittaneensa juuri tämän ollessaan aivan järkyttävässä krapulassa, minkä vuoksi pidinkin jotain muuta kappaletta todennäköisempänä. Kunnes sitten alkoi soitto ja laulu. "A falling star fell from you heart and landed in my eye..." No sehän se oli, Cosmic Love! Olen vuodesta 2010 asti tykännyt tuosta biisistä kuin hullu puurosta, ja Flow'n keikan päätteeksi olin ollut melkoisen pettynyt kun sitä ei soitettukaan ollenkaan. Yllätys ei tietenkään ollut nyt yhtä valtaisa kuin mitä se ilman spoilaantumista olisi ollut, mutta pienen fanityttökiljahduksen se musta silti kirvoitti (ja sen johdosta myös naurut kavereilta). Tämä versio oli levyllä kuultavaa riisutumpi, ja nautin siitäkin kyllä, vaikka pakko myöntää että jotain sen loppupuolesta tuntui jäävän puuttumaan kun biisi ei ihan kasvanut niinkään isoksi kuin se normaalisti tekee. Mulla onkin esityksestä vähän ristiriitaiset fiilikset: kappale oli aika lailla ihanin hetki keikalla ja olen iloinen että pääsin sitä viimein todistamaan. Jotenkin on silti pakko myös olla katkera ämmä ja harmitella spoilaantumistaan, jonka viemän yllätyksen kanssa kokemus olisi ollut vieläkin parempi. Mua vain tuntuu olevan nykypäivänä niin vaikea miellyttää, varsinkin jos kyseessä on asiat joiden suhteen se suurin innostus on jo mennyt ohi (eli musiikkijuttujen kohdalla oikeastaan kaikki, hups). Pääasia että tuli kuitenkin kuultua, ja toivottavasti vielä toistekin!

What Kind Of Manin aikana tapahtunutta. Sama poika oli joskus keikan alkupuolella huutanut "Florence I love you!" ja saanut vastaukseksi lentosuukon, mutta tätä tuskin osasi odottaa. :D Ei varmaan unohdu ihan heti!

Spectrum oli mukava biletyshetki ja tykkäsin myös paljon sitä "illan viimeisenä" seuranneesta Dog Days Are Overista, jonka aikana yleisöä kehotettiin ottamaan päältään joku kankaankappale ja heiluttamaan sitä ilmassa. Muitakin ohjeita sateli: "I want you to EMBRACE each other!" *minä ja Alina halaamme heti toisiamme innoissamme* ..."I want you to KISS each other, touch each other's faces!" *nyt minä ja Alina vilkuilemme kiusaantuneina muualle*
Hyvän tovin näytti siltä että viimeksi mainittu biisi olisi oikeasti ollut show'n viimeinen, mutta niin se bändi vielä tuli uudelleen lavalle soittamaan Motherin ja aivan viimeiseksi Drumming Songin. Ei mitään henkilökohtaisia suosikkeja varsinkaan ensin mainittu, mutta viimeinenkin oli sellaisella energialla vedetty, että oli joka tapauksessa ilo seurata laulajan esiintymistä loppuun asti, kuin koko ajan muutenkin.

Keikan jälkeen jouduin hyvästelemään seurani jo varsin pian, mutta jäin itse vielä drinkin pituiseksi ajaksi paikan baariin ihan siksikin koska voin. Mitä konserttiin itseensä tuli, tykkäsin siitä kyllä, vaikka pakko olla myös vähän tylsä ja todeta jotain niinkin yllättävää kuin että setti olisi voinut olla parempikin - uudesta levystä kun olen pitänyt tähän mennessä vähiten. Joka tapauksessa pieni reissuni oli kokonaisuudessaan tosi hieno kokemus: pääsin ensi kertaa kokeilemaan Saksassa jotain vastaavaa yksikseni, ja vielä niinkin hyvillä lopputuloksilla että tutustuin samalla uusiin ihmisiin. Keikan jälkeen (ensimmäistä kertaa) hostellissa yöpyessä ja seuraavana päivänä kahvilassa aamupalaa syödessäkin pääsi jo fiilistelemään jotain niin ihanaa reissuromantiikkaa että. Au pair -elämäni oli toki alkanut jo vajaa kuukausi aiemmin, mutta noina päivinä alkoi myös tämä mun oma elämäni Saksassa. :)

PS. Eh, tiedän joo että kirjoitettavaa olisi rästissäkin, mutta piti kerrankin aloittaa jostain vielä vähän paremmin muistissa olevasta... Te (luultavasti 2,5 ihmistä) jotka multa olette odottaneet postausta viime kesän NW/COB/Sonata-jutuista, kyllä se sieltä vielä joskus tulee ainakin jonkinmoisena. Ei sillä etteikö mielessä pyörisi useinkin myös asioita, joita olisi kiva kertoilla tänne jonkin sortin kokoavina Saksa-kuulumisina, mutta... Vaikka sitä pääsisikin niin pitkälle että avaisi Bloggerin ja sen uuden tyhjän sivun, varsinainen kirjoittaminen on jotain mihin tarvitaan vähintään juuri tismalleen oikeassa asennossa olevat planeetat ennen kuin pääsen edes alkuun saati sen pidemmälle. Liikaakaan ei tietysti pidä pakottaa, mutta palataan taas jossain vaiheessa!

PPS. Parasta on, kun vajaan viikon päästä tekstin julkaisusta huomaa, että sen otsikossa on kirjoitusvirhe - "ant to survive", ei tsiisus. Onneksi täällä ei kovin moni käy, ehheh!

2015

Kooste viime vuodesta, olkaa hyvät!

Tammikuu
Kuun puolivälissä ikää tuli taas numero lisää, mitä juhlittiin rauhallisesti mutta pariinkin otteeseen sekä Tampere-kaverien että Ninan kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa aloin myös saada taas jonkinlaisen otteen ensin niskastani ja sitä kautta muista asioista - nuo ajat kun olivat olleet vähän sellaisia, että tuntui hankalalta päästä edes sängystä ylös, puhumattakaan siitä että olisi tehnyt jotain elämänsä kannalta hyödyllistä. Töitä aloin hakea tehokkaammin kuin ikinä ennen, ja koska oma, vuosi vuodelta vain massavammaksi muuttunut olemukseni oli jo pitkään ollut aika tuskallista katsottavaa varsinkin valokuvista, ei auttanut kuin alkaa tehdä asialle jotain - ja nyt siis viimein muutakin kuin sitä iänikuista "koitan liikkua enemmän ja jätän herkut pois" -pelleilyä.
Ai niin, tammikuussa tuli mentyä myös pitkästä aikaa katsomaan Sonataa, ja eh, eipä nyt ollut ihan yhtä ihmeellinen jälleennäkeminen kuin vuosi sitten eli edellisellä kerralla oli ollut. Aikansa kutakin.

Tyttö sinä olet tuhti. Vuoden ensimmäinen kuva, tästä siis lähdettiin!

Helmikuu
Jyväskyläilemässä ollessani pääsin toista kertaa elämässäni Brother Firetriben keikalle, ja ei hitto, se on vain jotenkin jäänyt mieleen yhtenä koko vuoden kivoimmista. Eipä ole myöskään ennen käynyt niin, että jossain vaiheessa keikkaa laulaja yhtäkkiä kehuu paitaani hienoksi, sanoo omistavansa samanlaisen, kertoo siihen liittyvän huvittavan tarinan ja show'n lopuksi haluaa vielä kätellä "Harry Potteria". :'D Helmikuussa tuli nähtyä myös Amaranthe ja kuultua pitkästä aikaa uutta Nightwishia Élanin muodossa, ja no, samalla tuli ensimmäistä kertaa petyttyä bändin singleen. Noihinkin aikoihin pidettiin muuten usein tv-sarjakerhoa Sannan pikku sohvalla teemukien kera, good times.

Se että tämä oli ainoa "hyvä" kuva Tribestä saattoi olla yksi syy siihen, etten koskaan kirjoittanut keikasta postausta tänne. :D

Maaliskuu
Edelleen työnhakua, ensikäyntini Tampere kuplii -tapahtumassa, tieto saadusta kesätyöpaikasta (!!!) ja tosiaan myös se Endless Forms Most Beautiful, mm. niistä oli maaliskuu tehty. Mainitusta levykäisestä nyt ei tosiaan ole tullut mikään lempialbumini, ja vähän kyllä tylsää, etten ole tähänkään mennessä saanut kirjoitettua ajatuksiani siitä tänne, vaikka todellakin on tehnyt mieli. Joka tapauksessa, suurempi innostukseni yhtyeestä nyt oli ollut jo muutenkin laskussa, joten viimeistään tuossa vaiheessa oli aiheellista todeta, että ensi kertaa lähemmäs kymmeneen vuoteen minulla ei varsinaisesti ole lempibändiä. :D Tämäkö nyt sitten on sitä kuuluisaa aikuisuutta? Don't know if would recommend.

Kuplimassa. Sarjakuvia en itse hirmuisesti harrasta, mutta tuolla pääsi näkemään cosplayta paljon muunkinlaisista lähteistä, joten mielelläni menen joskus toistekin!

Huhtikuu
Kuun loppupuolella Epica vieraili Nosturissa ja siellähän olin sitten minäkin, minkä jälkeen vietin vielä seuraavankin päivän pyörien Helsingin kaupoissa ja istuen Iinan kanssa steampunk-baarissa. Huhtikuussa myös treffattiin kosmetologien kanssa melkein puolen vuoden jälkeen, ja jälleen kerran oli kyllä "kiva" vertaistuen kanssa mm. muistella, mistä ollaankaan selvitty. :D
Ai niin, teinpä tuossa kuussa ensi kertaa jotain niinkin extremeä kuin leffassa käyminen yksin - olin nähnyt Henkien kätkemän kerran ala-asteella enkä tajunnut siitä silloin paljon mitään, mutta nyt annoin elokuvalle uuden mahdollisuuden ja hitto, että olinkin sitten vaikuttunut!

Ennen Epicaa!

Toukokuu
"Esimiestä pyydetään kassalle" eli kuinka alkoi työseikkailuni päivittäistavarakaupassa, siinä aika lailla isoin asia toukokuulta. Riitti kyllä uutta ja ihmeellistä. Aloitin myös telinevoimisteluryhmässä käymisen viiden ja puolen vuoden tauon jälkeen, ja vaikka itse sanonkin, oli muuten paras idea vähään aikaan (vaikka ekojen treenien jälkeiset neljä päivää liikkuminen olikin melkoisen varovaista taaperrusta). Cosplaysuunnitelmat pyörivät takaraivossa antaumuksella, ja kuun lopussa pidettiinkin Miran luona Turussa kunnon ompeluintensiivityöpaja, jollaisen ottaisin mielelläni uusiksi milloin vain!

Mikä piru siinä on, että mulla ei minään vuonna ole toukokuulta mitään järkeviä kuvia (nyt edes puhelimessa)? No, ihailette nyt sitten Ninan kanssa tekemäämme salaattia. 

Kesäkuu
Mainitun ompelusession tuotoksia kävinkin sitten esittelemässä Lahden Desuconissa kesäkuun alussa. Pelkästään pukuilevien ihmisten näkeminenkin oli jo siistiä, puhumattakaan siitä, että nyt viimein pääsin itsekin ns. kunnolla kokeilemaan harrastusta, jonka pariin olisi pitänyt päätyä jo vuosia sitten. Olin niin yllättynyt ja otettu kaikesta saamastani huomiosta, ja vaikkei vastoinkäymisiltä vältyttykään, tuo päivä on jäänyt mieleen tosi hyvänä! Siitä jatkettiinkin sitten samoilla hiuksilla keijokelluntaan eli Nightwish-risteilylle tapahtuman juntahtavista aspekteista välittämättä, ja kiva vuorokausi oli vain sekin.

Ariel ja ihanin hame.

Heinäkuu
Tuntuu että suuren osan heinäkuusta olin vain töissä, mutta ei paljoa haitannut, kun sademäärä oli melkein koko ajan sellainen että työmatkankin olisi voinut kulkea uimalla. Kuun alkuun saatiin kuitenkin pari hellepäivää, ja vaikken itse yleensä välitäkään mistään käristyskeleistä, kesävaatteiden pitäminen tuntui nyt mukavalta ensi kertaa vuosiin: painoa oli terveellisten syömistapojen omaksumisen ansiosta pudonnut tuohon mennessä 10 kiloa, ja jos johonkin asiaan olen tänä vuonna ollut tyytyväinen niin siihen. Anyway, superkuumina päivinä tuli mm. osallistuttua Shingeki No Kyojinin hengessä Tampereella pidettyyn Titaanipäivään (en mä mikään maailman suurin fani ole, mutta pitihän tuo käydä katsomassa kun järjestäjänäkin hääri eräs tuttu), samana päivänä olleeseen Lumous-festarin Dark Marketiin ja käytyä viiden vuoden tauon jälkeen Särkänniemessä jälleen toteamassa, että eipä tämä enää nykyään ole ehkä ihan meikäläisen juttu.
Loppukuusta vietin mökillä/mummulassa ihan huippukivan serkkuviikonlopun, jossa mukana menossa oli välillä myös toisen poikaystävä ja toisen yksivuotias jälkikasvu - nii'in, vähän on ajat muuttuneet siitä kun leikittiin Pokémonia tai kuvattiin videolle jotain omaa Idols-kisaa.
Melkoisen lopetuksen heinäkuu sai silloin, kun viimeisenä päivänä Ratinan stadionilla koitti bileet joista olin teininä saanut vain haaveilla: Nightwish, Children of Bodom ja Sonata Arctica kaikki samalla kerralla. Jo vuosia aiemmin tuon olisi kyllä sietänut tapahtuakin, mutta ei ole niin justiinsa, hauska päivä joka tapauksessa!

Elokuu
Koulut alkoivat, mutta minä jatkoin töitä ja kesäilyä, elokuussa kun se suvi suloinen tuntui säiden puolesta vasta kunnolla alkaneen. Kyseessä oli peruskoulun aloittamisen jälkeen ensimmäinen kerta, kun minulla ei syksyllä alkanut mikään koulu, ja tuntui kyllä hämmentävältä (ja vähän hassulta ja harmilliseltakin siksi, että tuohon mennessä olin ollut jonkin aikaa inspiroitunut pukeutumisessa juuri hienoisista koulupukuvaikutteista, mutta töitä varten nyt ei pahemmin päivän asuja auttanut miettiä. :D).
Kesän ainoa varsinainen festarini oli Flow, jonne suuntasin Florence + the Machinen vuoksi - vaikka setissä olisi ollut parannettavaa ja jopa se suurin suosikkibiisinikin jäikin puuttumaan, koettiin tuolla silti siistejä hetkiä.
Cosplayprojektini Traconia varten oli päässyt elokuussa viimein kunnolla alkuun, ja huh, että ne jutut sitten pyörivätkin mielessä. Onneksi rentoutumaan ehti loppukuustakin: olin saanut Inan ja Aleksin häissä tehtäväkseni pitää mm. heille vuonna 2015 grillibileet, minkä sitten toteutin mökillä - harmi vain, ettei itse aviopari lopulta päässytkään paikalle, mutta aina ei voi voittaa. :'D Myös tuota edeltänyt mökkeily Ninan kanssa oli tosi kivaa (ja ei saakeli, tulipahan reenattua puusaunan lämmitystä...)!

Flow!

Syyskuu
Ihan aluksi näin pitkästä aikaa Sannaa, joka oli kesäkuun lopulla harmikseni jälleen joensuulaistunut, ja kuun ensimmäisenä viikonloppuna koittikin sitten Tracon! Kivaahan siellä oli, vaikka ensi kerralla tiedänkin ottaa vähän chillimmin sen odotuksen ja valmistautumisen kanssa, sillä niin äkkiä tuollainen yksi viikonloppu on jo ohi. Tuohonastisista vapaa-ajan tekemisistä cosplay-asuni kokoaminen oli ollut hyvän aikaa prioriteetti numero 1, ja kun elämä oli palannut sulhastaan etsivänä hahmona pyörimisestä takaisin sulhaspiirakoiden PLU-koodien naputteluun töissä, päällä oli kyllä pieni, eksistentiaalinen hämmennys. Tuohon aikaan tuli kelailtua paljon myös sitä, miten melkein kaikilla muilla tuntui olevan elämän asiat koulun, tulevaisuuden ja ihmissuhteiden kannalta hyvin reilassa, kun taas minulla, no, ei. Ja mitä tuohon viimeisenä mainittuun osa-alueeseen tuli, loppukuusta vasta sainkin kunnolla lyödä päätä seinään Tiisun tahdissa niiden vuoksi.
Töitä riitti vielä melkein kuun loppuun, ja vapaalle vaihdoin rennon Jyväskylä-visiitin kautta, mikä oli kyllä mukava ja tervetullut asia.

Vielä kerran tämä kaveri.

Lokakuu
Olin jo pitkään haaveillut Saksassa muutaman kuukauden ajan asumisesta, mutta vielä töissä ollessani en ollut saanut sen hyväksi aikaan juuri muuta konkreettista kuin elokuussa yhteen hotelliin lähettämäni työhakemuksen. Au pair -hommat olivat olleet yksi mahdollisuus jota olin kuitenkin aina päätynyt epäröimään, mutta lokakuussa tein viimein kaiken varalta profiilin eräälle sivustolle, jotta nyt jonkinlaiseen alkuun päästäisiin. Perheethän alkoivat kohta lähettää meikäläiselle hakemusviestejä niin nopealla syötöllä, että pää oli mennä pyörälle - olin ihan ajatellut että se tulen olemaan minä joka tuolla yrittää saada huomiota muilta, eikä toisin päin. Eri tekemisvaihtoehtojen kanssa pitkään ongelmoituani alkoi siis näyttää viimein siltä, että aupairius olisi kokeilun arvoinen juttu ja muut väylät voisi unohtaa - kunnes aiemmin mainitusta hotellistakin päätettiinkin 1,5 kuukauden jälkeen viimein vastata jotain ja näyttää vihreää valoa, mutta olla kuitenkin kertomatta mitään hyödyllistä taas muutamaan viikkoon. Kävi välillä varsin turhauttavaksi, mutta onneksi halloween toi kuun lopussa muuta ajateltavaa!

Valaistus hieman hämää värien kanssa, mutta ehkä sen nyt kuitenkin W.i.t.c.h:in Williksi tunnistaa! Lapsuuden lempiasioiden muistelu, check, jotain halloweeniin jopa hyvin sopivaa eli noita-asu, check! 

Marraskuu
Olin varmuuden vuoksi hakenut kouluun syksyn haussa, joten kuun alkuun mahtui mm. pääsykoetta sekä Ninan kolmen päivän pituinen visiitti (niin paljon Game of Thronesia). Niiden jälkeen palaset olivat tarpeeksi kauan toisiinsa törmäiltyään viimein loksahdelleet sen verran hyvin paikoilleen, että minulla oli kuin olikin tiedossa tekemistä ja asuinpaikka Saksassa seuraavaksi puoleksi vuodeksi! TAMKista ei ollut tosiaan opiskelupaikkaa lohjennut, mutta ei paljon haitannut, kun hoitsuelämälle oli vaihtoehtona doitsuelämä. Lähtö koitti jo 10 päivän päästä asian sopimisesta, mutta hyvä vaan, ainoa hyvä asia marraskuisessa Suomessa kun onkin juuri muihin maihin vievät lennot. Ja no joo, terrori-iskuttomuus myös, mutta u know what I mean. 19.11. asetuin siis taloksi pienen bremeniläisen perheen luokse, jolle aloin työskennellä au pairina. "Hoidettavanani" on reipas ja vilkas 9-vuotias tyttö, jonka lempiruoka on sushi ja lempieläin yksisarvinen. Yksinhuoltajaisä tekee pitkää työpäivää, joten kotona tarvitaan joku pääasiassa laittamaan ruokaa ja olemaan seurana. Ensimmäiset puolitoista viikkoa meni lähinnä neljän seinän sisällä lapsen ollessa pitkään kipeänä, mutta ehdittiin sitä kuun lopussa mm. joulutorille! Yllättävän hieno kokemus.

Joulukuu
Aloitin kielikurssin, ja vaikka joka toinen hetki turhaudun jo tuttuihin asioihin ja joka toinen hetki taas ongelmoin liian vieraan sanaston kanssa, tulipahan viikkoihin vähän uudenlaista sisältöä.
Olin jo Suomessa huomannut että Florence + the Machinella on joulukuussa muutama konsertti Saksassa - Hampurin-keikka oli tänne päästyäni jo melkein loppuunmyyty, mutta onneksi on eBay jonka kautta sain hommattua vielä kenttälipun! Oli niin siistiä lähteä yksin pienelle reissulle, tavata uusia ihmisiä ja tosiaan, eipä se keikkakaan ollut ollenkaan huono.
Joulun vietin Bremenissä perheen sukulaisilla, minkä jälkeen nautin vuorokauden pari ylhäisestä yksinäisyydestäni ja rauhasta muun poppoon lähdettyä pidemmälle sukulointikierrokselle - ennen kuin kävin itsekin parin tunnin matkan päässä Braunschweigissa moikkaamassa kaveria vauvoineen ja miehineen sekä serkkua saksalaisine poikaystävineen, ja myöhemmin matkasin kimppakyydillä Wiesbadeniin vanhan isäntäperheen luokse, missä mm. juhlistimme vuoden vaihtumista. Vaikka aiempiin visiitteihin on liittynyt ikävämpiäkin hetkiä (varsinkin siihen ensimmäiseen), tunnen itseni tosi onnekkaaksi kun olen saanut tutustua tuohon perheeseen ja voinut palata heidän luokseen aina kerta toisensa jälkeen.

Saksassa elelen tällä tietoa kesäkuuhun asti, ja vaikka joissain asioissa toki haastetta riittääkin, ei minulla ole täältä vielä mikään kiire pois. Lähempänä asuvia kavereita ja jonkun kivan urheiluharrastuksen kun vielä löytää, ovat asiat aika hyvällä mallilla! Vielä esim. parissa muussakin B:llä alkavassa kaupungissa haluan jossain vaiheessa vierailla, mutta näyttäköön aika sitten paremmin, mitä kaikkea tulevina kuukausina onkaan vielä luvassa.
Suomeen palattuani kesälle on tiedossa mm. odottamani hääjuhlat (ja polttarit, oh my!) ja parista conistakin tässä jo haaveillaan, syksymmällä homman nimi ollee taas kouluihin haku - paljon tuntuu vielä olevan auki, mutta koitetaan pysyä positiivisena, kun nyt tähänkin asti on päästy. Bis später!

Amazing Floor ja seikkailu merellä

Minkälaiset esiintyjät useimmiten keikkailevat ruotsinlaivoilla - siis paikoissa, jotka joidenkin mielestä ovat parhaita mahdollisia hupilaitoksia, toisten mielestä taas junttiuden kelluvia tiivistymiä? Mulle tulee ensimmäisenä mieleen kaikkia muita vaihtoehtoja kuin mitkään itseäni kiinnostavat bändit, tai ainakin tuli, kunnes teinivuosieni suurin rakkaus eli Nightwish päätyikin vetonaulaksi yhteensä kahdelle risteilylle. Okei, aika vähättelevä ilmaus - kyseiset kruisailut oltiin suorastaan omistettu bändille. Mulle on edelleenkin hämärän peitossa mistä tuollainen idea tuli, eikä suhtautumiseni sitä kohtaan ole ollut pelkästään positiivinen, mutta kaikesta huolimatta tällainenkin oli tietysti koettava!

Seurue valmiina lähtöön! Kuten näkyy, edustin edellisen päivän Desuconin jäljiltä jo hieman haalistuneessa Ariel-tukassa. Varsinkaan tuo tummuusaste ei ollut ehkä mikään mulle omin juttu, mutta ei oo niin justiinsa, sellaista sillä kertaa!

Ennen reissua oli tullut mietittyä, olisiko risteilyn henkilökunta todella varautunut tuntikaupalla keikalle jonottaviin faneihin, kuinka paljon sellaisia ylipäätään olisi ja miten kaikki handlattaisiin. No, astuimme laivaan, hymyilimme kauniisti oviaukon vieressä päivystäneelle kuvaajalle ja lähdimme suuntaamaan hyttiä kohti, kun käytävän alussa henkilökunnan edustaja kysyi kulkumme päämäärää: "Hyteille vai jonottamaan keikalle?" Siis mitä? Mm. konserttisaliin vievä käytävä oli tosiaan jaettu aidalla puoliksi, toinen puoli jonotusta ja toinen kulkemista varten. Shit just got real! Onneksi osa meistä pystyi jo saman tien jäämään jonon perään pitämään paikkaa, kun toinen puolisko porukasta kävi nakkaamassa hyttiin samalla heidänkin kamansa. Aitajärjestelyn vuoksi jonossa oli tietysti hieman ahdasta, mutta mitäs pienistä, sillä en oikeasti muista milloin viimeksi keikalle jonottaessa olisi ollut noin hauskaa. :D Vibeä oli tosi kiva nähdä pitkästä aikaa ja muistella vähän menneitä, ja viimeistään tuossa vaiheessa juhlajuomien maistelu oli alkanut mikä saattaa sekin kertoa jotain. "Ai että te ootte jonossa vasta tosi kaukana kun ette ole 15 ensimmäisen joukossa?" "Niin!" 

Koko homma tuntui vähän epätodelliselta: ympäristön lisäksi outoa oli se, kuinka kauan edellisestä Nightwishin keikasta muka oli jo kulunut aikaa, sekä varsinkin se, kuinka pahasti olen näköjään kasvamassa tästä touhusta pois. Meitä jonossa edelläolleiden joukosta sai jälleen kerran bongata tuttuja kasvoja, eli mikään ei tavallaan ollut muuttunut - samalla vain tuntui siltä että muuttua oli ehtinyt aika paljonkin. Innostukseni (ihan oikeasti) jopa tätäkin bändiä kohtaan on tosiaan laimennut melkoisesti, eikä uusi levykään lopulta mitenkään auttanut asiassa, mutta siitä taas ehkä enemmän joskus toiste. 

Tosiaan! Meitä edeltänyt pätkä jonoa oli tuntunut epätavallisen pitkältä, enkä siksi uskonut että eturiviin olisi pahemmin asiaa. Jotenkin mä ja Vibe kuitenkin saatiin ovien auettua sprintattua siinä ei-niin-tilavassa-eikä-kovin-estevapaassa maastossa aitaan kiinni ja vieläpä ihan hyvälle paikalle, Ninan ja Iinan joutuessa tosin parkkeeraamaan taaksemme (ei toivon mukaan oltu pahimpia mahdollisia näköesteitä!). Vaikken tosiaan ollut osannut odottaa viidettätoista NW-keikkaani ihan niin hirveän lujaa, kyllä tuollaiselle paikalle pääseminen sai aikaan varsin hyvät ja etenkin nostalgiset fiilikset, ah! Ai niin, odotteluaikana taustalla soineesta musiikista silloin tällöin jokunen biisi oli ihan jopa hyvä - lähellä olleet ulkomaalaiset saattoivat ehkä vähän ihmetellä innostunutta biletystämme Stam1nan Muistipalapelien alettua.

Lopulta koitti showtime (vähän turhankin tutulla Roll Tide -introlla alkaen - ettekö nyt oikeasti olisi voineet keksiä jotain uuttakin?), ja no... En tiedä olinko ennen keikkaa oikein kunnolla tajunnut mitä oli tapahtumassa, ja mitä nyt vielä tässä vaiheessa muistan, niin oudolta tuntui kyllä myös bändin astuttua lavalle. Niin, lavalle. Lavahan oli tosiaan melkoisen pieni, ja ihan oikeasti alle metrin päässä yleisöstä. Nightwishin keikalla. Mitä hittoa?

Aloitusbiisinä kuultiin uuden levynkin avaava Shudder Before The Beautiful, ja harmikseni sain huomata että klubikeikkamaisen ympäristön huonona puolena tulivat myös sen mukaisesti kuuluvat soundit. No, ei voinut mitään, eipä se kokemusta kokonaan pilannut ja tottuminenkin tietysti auttoi. 

Avausta jatkoi niin ikään uusi biisi Yours Is An Empty Hope (jota en ole hyvänkuuloista väliosaa lukuunottamatta oikein tajunnut), Amaranth, She Is My Sin... Viimeisenä mainittu biisikin oli kuultu jo viime rundin vikoilla keikoilla, joten en ollut oikein osannut niin innostua mistään tuohonastisesta, mutta noita seurannut Dark Chest Of Wonders taas teki tehtävänsä. Siihen biisiin ei tunnu ikinä kyllästyvän kokonaan! 

Tässä koko lista:

1. Shudder Before The Beautiful

2. Yours Is An Empty Hope

3. Amaranth

4. She Is My Sin

5. Dark Chest of Wonders

6. My Walden

7. Nemo

8. Élan

9. Weak Fantasy

10. Storytime

11. I Want My Tears Back

12. 7 Days To The Wolves

13. Stargazers

14. Sleeping Sun

15. The Greatest Show On Earth (2: Life ja 3: Toolmaker)

16. Ghost Love Score

17. Last Ride Of The Day

Uudelta levyltä kuultiin tosiaan kuusi biisiä, ja vaikka tietysti vähempikin olisi riittänyt, ihan kiva joku My Waldenkin vain livenä oli. Kuitenkaan tuo ei ollut minulle mikään unelmasetti (eivätkö jotkut I Want My Tears Back ja Last Ride Of The Day ole jo aika 2012?), varsinkaan kun ehkä yllättävimmästä osuudesta oltiin onnistuttu mun kohdallani pilaamaan se yllätyselementti. Puhun siis Stargazersista, jonka settiin ottamisesta olin spoilaantunut yrityksistäni huolimatta - kuinka siisti juttu olisikaan ollut kesken keikan vain yhtäkkiä tajuta että apua, tätäkö ne tosiaan soittavat! No, ei tuo nyt tietysti ikävä hetki ollut siltikään.

Vaikkei mulla koko show'n alusta loppuun ollutkaan mikään sellainen loistofiilis kuin niin monesti aiemmin, oli keikalla huiputkin hetkensä, niistä parhaana ilman muuta Greatest Show On Earthin menevämmät osuudet: sinä aikana tuli elettyä mukana niin vahvasti, ettei paremmasta väliä - toivottavasti ketään ei ottanut pahasti korvaan Toolmakerin "kertsien" epäilemättä epävireiset mukanalaulamiseni. Ei sillä, etteikö tuolla yleisö muutenkin olisi ollut hyvin mukana oikeastaan koko ajan, mikä oli kyllä hienoa! Paikalla oli toki ulkomaalaisiakin joo, mutta ei nyt edes niiin hirveästi, eli kyllä sitä ääntä suomalaisistakin lähti.

Kuten olen täällä varmaan sanonutkin, Ghost Love Score on biisi, jota ollaan nykyisen laulajan aikana suorastaan ylisoitettu siihen nähden kuinka sitä mielestäni tulisi säästellä vain vähän spesiaalimpiin tilaisuuksiin. Tuolla sen alkaessa ajattelin pakostikin että älkää nyt hyvät ihmiset viitsikö täälläkin, mutta no... Kyllä se vain taas hyvältä kuulosti, loppupuoli varsinkin. Voi hyvä Floor sentään.

Tässä olisi tietenkin mukava kertoa enemmänkin vaikka koko bändin muustakin esiintymisestä, spiikeistä ja kaikesta mahdollisesta, mutta ihan kuin sellaisista tuon jälkeen enää muistaisi jotain, varsinkaan tässä vaiheessa. Vaikkei sitä missään kaatokännissä ollutkaan, paremminkin on kyllä joskus jäänyt asioita mieleen. Omaksi arviokseni voisin kuitenkin todeta, että keikka oli hyvä: näitä niin monta jo nähneelle meininki ei ehkä koko aikaa ollut yhtä hieno kuin ennen oli melkein aina tapana, mutta kaikki erityisen hyvät hetket olivatkin sitten niin siistejä, että nostivat koko kokemuksen pisteitä merkittävästi. Tämä keikka oli bilekeikka, ja vaikka olisikin tavallaan ihan kiinnostava tietää millainen kokemus olisi ollut ihan vesiselvänä, niiden muutaman juoman kumoaminen tuota ennen ei mitenkään kaduta - kerrankos sitä näinkin!

Kello oli show'n loppuessa varmaan jotain yksi yöllä, mutta olin tietenkin ihan sellaisissa fiiliksissä että tästähän tämä juhlinta vasta alkaa. Käytiin syömässä, juteltiin kenen tahansa tutun kanssa johon milloinkin tuli törmättyä ja päädyttiin hengaamaan hyttiin - josta seurani ei suureksi pettymyksekseni jaksanutkaan enää lähteä, vaan alkoi jo valmistautua nukkumaan. Hei, ei tän nyt ihan näin pitänyt mennä, kaverit. Kaikki kolme olivat ihan valmiita unten maille, mikä mun ei auttanut kuin koittaa hyväksyä viimeistään siinä vaiheessa, kun peittojen uumenista pikku hiljaa lakkasi kuulumasta edes ynähdyskommentteja mun ongelmointeihini siitä, mitä sitä tässä nyt sitten itse tekisin. Muiden kavereiden tavoitusyritykset kännykällä saattoi unohtaa, mutta kellon lyötyä kolme päätin vielä mennä katsomaan, tulisiko lähimailla ketään tuttua vastaan - sitä ennen ei luovuteta, laivoille ei vain hyvänen aika tulla nukkumaan! Onnekseni törmäsinkin melkein heti Miraan, Sannaan ja Akuun, ja sille tiellehän sitä sitten jäätiin... Oli kyllä hauskaa ja tilanteet usein mielenkiintoisia - yhdessäkin vaiheessa keskustelin mm. tyypillisen suomalaisen ihmisen sielunmaisemasta ranskalaisen nuorenmiehen kanssa, jonka olin jo risteilyn alusta lähtien nähnyt pitävän maamme lippua jonkinlaisena viittana. Nukkumaan maltoin mennä muistaakseni... seitsemän jälkeen? No, haudassa ehtii sitten ja niin edelleen.

Kovin pitkäksi aikaahan unta ei ihme kyllä riittänyt, vaikka jäinkin vielä mielihyvin punkkaan kellimään aamuvirkun hyttiseurani suunnattua yhdeksitoista Nightwish-bingoon (...). Kun olin jossain vaiheessa päässyt itsekin hytistä ulos aamupalaa etsimään, mulle soitti Mira: "Voitettiin Assin kanssa molemmat tietokilpailusta liput meet & greetiin, joten jos haluatte, voidaan antaa teidän hyttiläisille toiset! Ja täähän alkais sitten reilun 10 minuutin päästä". Ai että sellaista. Mua ei ollut yhtään jaksanut kiinnostaa mahdollisuus voittaa pääsyä tuonne (mistään VIP-lipun ostamisesta puhumattakaan) tai koko häppeninki hirveästi muutenkaan, mutta kyllähän se nyt piti mennä kun tilaisuus tuli! Onnistuin tavoittamaan muut ja pääsimme Iskelmäbaarin edustalle ajoissa, mutta säätämiseltä ei niiden lippujen kanssa kuitenkaan vältytty - onneksi kaikki päättyi kutakuinkin parhain päin ja tapaamiseen päästiin. Sinne jonottaessa jännitys oli ehtinyt kasvaa melkoiseksi, ja tässä tapauksessa ei voi kuin olla tyytyväinen ettei sentään enää ole 15-vuotias ja fanitus sen mukaista. Vaikka sitä viimeistään tähän mennessä onkin tajunnut että ihmisiä nekin tyypit vain ovat, ei tuollaisessa tilanteessa siltikään vain osaa olla ihan normaalisti. Onneksi muusikoilla oli siinä samalla ne meille annettavat julisteet nimmaroitavanaan, joten heidän huomionsa ei kohdistunut koko ajan ihan vain pelkästään meihin faneihin, jotka yritimme olla jotenkin eduksemme ja välttää kiusallista tuppisuisuutta, pitäen sanomiset kuitenkin määrältään ja sisällöiltään järkevähköinä. Näin ainakin minulla. Aika lailla keskellä istuneelle Floorille osasin ainakin kehaista hänen eilistä esiintymistään - vaikka ei ehkä sittenkään olisi pitänyt, ainakaan niillä sanoilla. Englannissa night-sanalla voidaan toki tarkoittaa myös iltaa, mutta ei se siihen käyttöön näköjään ihan joka yhteydessä niin hyvin sovi, kuten tuli huomattua: se mitä tarkoitin sanoa laulajalle, eli suurin piirtein "olit mahtava eilen illalla", tulikin suustani ulos kuulosten siltä että "olit mahtava viime yönä". Ei tsiisus, että tuon muisteleminen sitten naurattaa yhä edelleen. Tajusin kyllä saman tien miten väärältä sanavalintani kuulosti, mutta nolotti ja ujostutti niin paljon etten sitäkään saanut sanottua ja käännettyä huumoriksi, kuten joku yhtään supliikimpi henkilö olisi varmasti tehnyt. :D Eipä ole onneksi niin vakavaa (ja ehkä sen nyt pystyi asiayhteydestä päättelemään mitä tarkoitin, joten Floorkaan tuskin joutui tosissaan miettimään oliko fanin hytissä sittenkin käynyt vierailulla muu kuin Freud...) ja ihan hyvä tovi me siinä laulajan ja Troyn kanssa puhuttiin vielä esim. tulevasta Tampereen-keikasta. Laitimmaisena istunut Tuomas joutui (taas, btw) pyytämään mua toistamaan mitä sitten ensimmäiseksi olinkaan saanut hänelle sanottua, ja vaikka tämä johtuikin epäilemättä enemmän minusta, oli herra silti tosi skarppina itsekin - Nina kehui itse hänen kohdalleen päästyään kuinka paljon pitää uudesta levystä, mutta sen Tuomas vain ignoorasi täysin ja kommentoi sen sijaan kaverin paitaa. :'D Hienosti meni kyllä useammankin osalta, mutta onneksi tuolta (vielä yhteiskuvan ottamisen kautta) selvittiin hengissä pois.

Tuolta poistuttuamme kaikilla taisi olla melkoinen täpinöintifiilis, eivätkä outoudet vielä edes loppuneet siihen. Tapaamispaikan ulkopuolella meille tuli kohta juttelemaan kaksi miekkosta varusteinaan kamera ja mikki, ja he kysyivät tunnelmiamme äskeisestä ja ehdottivat, josko saisivat haastatella meitä ihan videolle. No mikäs siinä, tarpeeksi kummallistahan tämä touhu ei vielä valmiiksi ollutkaan. Tekeillä oli siis jonkinnäköinen aftermovie-video risteily-yhtiön sivuille päätyväksi, ja toivon mukaan meistäkin nyt edes jotain käyttismatskua sitten sai irti, kun melko kauan heidän kysymyksiinsä turisimme vastauksia. :D

Tuon jälkeisistä aktiviteeteista mua kiinnosti mm. Nightwish-karaoke (ihan vain kuuntelijan näkökulmasta, älkää säikähtäkö!) joten sielläkin piti piipahtaa, mutta eipä se lopulta ollut niin erikoista että paria biisiä enempää olisi jaksanut seurata. Lupaavammaltakin vaikuttavaa esitystä oli onneksi tiedossa, sillä paluupäivän ohjelmaan kuului vielä Marcon ja Troyn akustinen keikka jota odotin isolla mielenkiinnolla - niin kuin odotti selvästi moni muukin, sillä tuntia ennen sisäänpääsyä salin ovilta alkoi jo vaikka kuinka pitkä jono. Hyvin mekin onneksi mahduttiin sisään, ja vaikkei nyt kovin lähellä lavaa oltu tai sinne hirveän hyvin nähty, niin paljon mieluummin tuon kuunteli sohvan selkänojan päällä istuen kuin jossain tungoksessa seisten.

Ennen keikkaa oli tullut mietittyä, kuinka (ja mitkä) Nightwishin biisit oikein taittuisivat akustisesti ja vain kahden miehen esittäminä, mutta pian selvisi, että eivät näköjään oikein mitenkään tai mitkään - setlist.fm:n mukaan tuolla kuultiin kaikkiaan kahdeksan biisiä, joista vain yksi oli NW:tä:

1. Pink Floyd - Money

2. Black - Wonderful Life

3. Jethro Tull - Locomotive Breath

4. Sonny Dae and his Knights - Rock Around The Clock

5. Motörhead - Ace Of Spades

6. Heart - Alone

7. Nightwish - Edema Ruh

8. The Mug Of Brown Ale

...että sellainen Nightwish-keikka, biiseistä juuri ja juuri puolet tuttuja ja sitä rataa.

Ihan mukavakin yllätys oli se, etteivät ukot tuolla koko aikaa vain kaksin musisoineet, vaan puolivälin tienoilla mukaan liittyi Kai ja vähän myöhemmin myös Floor! Edema Ruh(kin) on musta aavistuksen tylsä biisi, mutta tuollainen versiointi piristi sitä kyllä kivasti. Keikan aikana tuli myös kuultua Troyn laulua varmaan enemmän kuin ikinä tuohon asti, ja ei voi kuin tykätä. NW:n biisien vähäisyys oli mulle ilman muuta pettymys, mutta oli (kaikkiaan melko hyväntuulisessa) show'ssa sentään siis ihan hyviä puolia siitäkin huolimatta.

Kovin paljoa risteilystä ei tainnut tuon jälkeen olla enää jäljellä, joten viimeiset tax free -shoppailut ja kamojen pakkaamiset myöhemmin koittikin nousu maihin. Junamatkaseuraa mulla oli jopa Tampereelle asti, ja olotila oli väsymyksestä huolimatta hyvä. Kiva reissu oli tullut tehtyä, vaikka varmasti olisin saanut siitä vielä enemmän irti joitakin vuosia sitten: kaikkea superfanimeininkiä seuratessaan tunsi itsensä välillä jopa jollain tapaa ulkopuoliseksi, kun pahin ja paras fanitus nyt on jo ehtinyt valitettavasti seilata ohi. Haastatteluhetken jälkeen meille esim. tuli juttelemaan puolalainen tyttö, joka kyseli innoissaan meet & greetistä ja kertoi olevansa kateellinen kaikille siihen päässeille, hehkutti eilisillan keikkaa ja riemuitsi reissuista, joita vielä myöhemmin tänä vuonna tulisi tekemään bändin perässä. Siinäkin oli jotain niin... En tiedä, ihanaa ja tuttua, mutta enemmän se menneisyyttä kuin nykyisyyttä peilasi. Kyllä tuo bändi mulle toki edelleen jotain merkitsee, ja oli sitten vähän junttia tai ei, niin ihan positiivinen ja hauska kokemus tuo risteily oli joka tapauksessa - suureksi osaksi myös huipun seuran ansiosta. En mä pahasti valehdellut, kun haastattelussa vastasin että voisin lähteä vastaavaan joskus uudestaankin, joten ei kuin vain kiitoksia kaikille!

PS. Julkaisuajankohta on sen verran myöhäinen, etten tiedä mitä siitä voi enää edes sanoa. Parempi jos ei mitään.

Tracon X

Niin mikä? Siis Tampereen nyt jo 10-vuotias anime-, roolipeli- ja minulle erityisesti cosplay-tapahtuma Tracon, syksyn the juttu, jota sekä odotin innolla että jonka koittamista halusin välillä viivyttää. Nyt toista kertaani varten hallussa oli ollut jo toukokuusta lähtien lippu koko viikonlopulle, ja asuideatkin (tai ainakin toinen niistä) olivat saaneet muhia rauhassa. Vuosi sitten päätin, että joku kunnon cosplay se saisi sitten olla, mutta hahmosta ei ollut hetkeen ajatusta. Cossattavaksi valikoitui lopulta Kyo Kara Maoh'n (tai Kyou Kara Maoun, up to you) Wolfram, vaikkei ensin todellakaan pitänyt, useammastakaan syystä.

"He has extremely high pride and is hot-headed. He is arrogant and short-tempered but can also be quite compassionate at times." - kyoukaramaouwikia.com. Pelkästään noin lyhyt kuvauskin riittää kertomaan, että lempihahmoni on luonteeltaan varsin erilainen kuin minä. :D Ei siis mitään helpoiten samaistuttavaa osastoa!

Kaikesta huolimatta olin päätynyt siihen, että jos en koskaan toteuttaisi tuota ihan kunnolla, jäisi se kummittelemaan loppuiäksi ja varmaan vielä mun hautakivenikin ympärille, oikeasti. Sen lisäksi, että tuo typerä sarja oli syy siihen että tulin viimein ottaneeksi osaa ensimmäiseen coniini (eli "pelkkien Japani-hörhöjen ihme tapahtumaan", kuten tapasin joskus ajatella), on siitä ja sen hahmoista vain irronnut mulle sen verran paljon viihdettä, että tahdoin muistuttaa sen olemassaolosta muitakin asiasta tietäviä.
Yksi cossaussuunnitelmiani ensin vaivanneista epävarmuuksista oli kuitenkin se, tuntisiko hahmoani kukaan - tv-sarjan alkamisesta kun on aikaa yli vuosikymmen ja loppumisestakin jo reilu puolikas, eikä kyseessä nyt varsinaisesti ole mikään klassikko. Kansainvälinenkin fanikunta on selkeästi jo aktiiviset päivänsä nähnyt. Eräässä Facebook-ryhmässä mut saatiin kuitenkin vakuutettua että kyllä niitä tuota (ainakin jonkun matkaa) katsoneita ihmisiä silti on, ja kovin nostalginen juttu se monille tuntui olevan! Siistiä, innostusta lisätty ja epävarmuutta vähennetty, eikä enää tarvinnutkaan kuin... Niin, tehdä se asu.
Ompeluhommat eivät koskaan olleet mitään mielipuuhaani peruskoulussa, ja sain pari muhkeaa hikipisaraa ohimolleni jo kun vain ajattelinkin mikä työ olisi edessä, nyt siis ilman kenenkään oikeasti osaavan apua. Kävin jonkun kerran etsimässä kirjaston käsityölehdistä sopivia kaavoja, mutta kun kaupoilla sitten tulikin vastaan jo sellaisinaan juuri oikeanlaiset housut ja pian myös niiden väriin tarpeeksi hyvin mätsännyt takkiasia, suunnitelmat muuttuivat. Takki oli alkuperäisessä muodossaan melko erilainen kuin kuvassa näkyvä lopputulos, ja senkin muokkaamisessa oli kokemattomille ihan riittävästi hommaa - onneksi ei kuitenkaan yksin tarvinnut ahertaa, vaan avuksi tarjoutui kilttiluontoinen äitini, joka loppujen lopuksi hoiti ompelukoneella surruuttamisesta suurimman osan, minun keskittyessäni kaiken tarvittavan matskun metsästämiseen, proppiin ja käsin ommeltaviin osuuksiin.

Ja kyllä, olen ylpeä jopa tuosta kyltistä.

Peruukki ja miekka ovat ihan vain Punanaamiosta (huotran kyhäsin pahvista ja keinonahasta), vyöt ja kauluksen liina/huivi/whatever kirppikseltä. Muutenkin ihan kivat kengät ostin hyvällä omallatunnolla Skopunktenista, sillä pääsimme kaverin kanssa hyödyntämään kaksista ostetuista kengistä toiset puoleen hintaan -alennusta. Oli muuten huvittava juttu, kun ensi kertaa kenkiä sovittaessani selvisi, että vieressä samaa tehneellä tytöllä oli myös tekeillä cosplayprojekti Traconia varten.

Mitä muuten tulee hahmon miespuolisuuteen, sekin asia kuului aluksi epävarmuustekijöiden listaan. (Nykyään taas onneksi normaalipainoisena) rinnustani litistämiseen ainakin riitti mainiosti yhdet oikein ja yhdet väärin päin puetut urheiluliivit, ja kropan alapuoliskon suhteen sai kiittää sitä, että univormussa kuuluikin olla hieman väljyyttä. Jos ei siis mietitä liikaa lyhyyttäni, voi todeta ettei se Y-kromosomin puute tässä tapauksessa niin paljoa haitannut - "ongelmanahan" oli pikemminkin se, että Wolfram on nätimpi kuin minä. :D Ei kuitenkaan auta itku geenimarkkinoilla, eikä tässä nyt onneksi enää mitään ulkonäkökompleksisia 15-vuotiaita olla (tai ainakaan myönnetä olevansa). Musta olikin vain mukavaa, kun tällaisen prettyboyn cossaus salli esim. tekoripsien käytön!

Mitään varsinaista paniikkia cossin ajoissa valmistumisesta ei aiheutunut, mutta todella paljon se oli mielessä, ja jotain pikkujuttuja viimeistelin tietenkin vielä edellisenä iltana. Koko systeemin ehdin pukea päälle ensi kertaa vasta coniaamuna, mutta no, olisi tuossa voinut paljon huonomminkin käydä!

Vaikka aamulla tulikin pienehkö kiire, olin värikästä porukkaa kuhisevalla Tampere-talolla paikalla hyvissä ajoin ennen kello puoli yhdentoista avajaisia. Mikään pitkä tilaisuushan tuo ei ollut: sisältönä oli lähinnä menneiden tapahtumien muistelu näin 10-vuotisjuhlan kunniaksi sekä aikamatkailuteeman esilletuonti, molemmat niin videotaiteessa kuin myös pääjärjestäjien pikku show'ssa ja tervetuliaispuheissa.

"Mä oon oottanut ja miettinyt Traconia viime aikoina niin paljon, että tuntuu ihan kummalliselta että se on nyt oikeesti alkanut!" "Niinpä. Nyt enää yksi huonosti nukuttu yö jäljellä!", kommentoi eräs järjestäjä mun seuralaisille suunnattua tuntojentilitystäni avajaisista poistuessa. :D

Melkein heti koittikin ensimmäinen varsinainen ohjelmani, Cosplay Tour Europen näytös. Dokkarinkatselutuokio oli ollut harkinnassa vasta vähän aikaa, ja joo vai ei -puntaroinnin päätteeksi tein lopulta kompromissin: menen katsomaan sitä, mutta vain joksikin aikaa, muutkin ohjelmat kun rohmuavat jo ihan tarpeeksi ns. vapaasta ajasta. Video oli kyllä tosiaan mielenkiintoinen ja hauskakin, vaikken nyt mitään cosplayn kansainvälisistä (tai pahemmin edes suomalaisista) kuumista nimistä tai muista tiedäkään - enemmän tuossa oli kyse koko ilmiöön kuin tiettyihin ihmisiin keskittymisestä. Ranskalaisen Japan Expo -tapahtuman esityksistä kuvatut pätkät oli aika vau!
Eri olosuhteissa olisin tosi mielelläni tuijotellut filmin loppuun asti, mutta kello kävi, joten kolmen kuluneen vartin kohdilla oli jo pakko hipsiä salista pois.

Myyntipöytäalue, tuo pakollinen vierailun kohde (jonne suuntasin aika lailla seuraavaksi, törmättyäni ensin heti salista päästyäni ja täysin yllättäen eräällä kirjakojulla töissä olleeseen tuttuun. "Mulla ei oo hajuakaan edes kuka sä oot." :D).

Mukana kantamani kyltti oli jo tuohonkin mennessä kiinnittänyt monen vastaantulijan huomion aina muutamaksi sekunniksi per silmäpari, mutta kukaan ei ainakaan sen näkyvämmin noteerannut cossiani. Kunnes... "Hei, saisinko ottaa susta kuvan?" Hui! Vastaukseni oli ilman muuta myöntävä, vaikka samalla sisäisesti hoinkin että apua - tähän tosin lisättiin myös vähän huvittuneisuutta, kun kysyjä jatkoi: "En kyllä koskaan katsonut tuota sarjaa loppuun asti, mutta oli se ihan hauska". Ai miten niin olen kuullut tuon joskus ennenkin? Anyway, siinä sitä sitten pönötettiin kyltti kädessä yrittäen muodostaa naamalle asiaankuuluvan vakavaa ilmettä, ja luulen kyllä etten saanut kunnolla peitettyä epävarmuutta, jonka tilanteen äkillisyys oli nostanut pintaan. Mainitsin kuvaajalle myös omilla teillään olevista kavereista ja omien kuvien puuttumisesta, joiden vuoksi menin sitten pyytämään häntä kuvaamaan mut vielä omallakin kamerallani. Awkward much? Jos cossini esikuva arvostelisi hahmossa olemiseni noina hetkinä, tuosta suorituksesta saisin varmaan jotkut ragehaukut ja ehkä jopa palovammoja. Saamastani huomiosta olin kyllä iloinen, mutta samalla otti päähän, että pyhistä aikomuksistani huolimatta poseerausten varsinainen harjoittelu oli päässyt jäämään väliin. Ja kun kerran joku mun hahmoni ilmaisi tunnistaneensa, olisihan se toki ollut kiva vaihtaa useampikin sana aiheeseen liittyen, mutta kuvanottanut riensikin aika lailla heti muualle. :D No, ei kun vaan jatkamaan omaakin seikkailuani!

Huono kamera ja huono valo on huonoja. Mutta Frodooo!

Ja Legolas! En ole varma, kiinnitinkö vielä tuona hetkenä hirveästi huomiota tennareihin. :D

Slaine Troyard eli mainitsemani kenkäkaupan tyttö (joka tunnisti myös minut - joo, niin hirveän vaikea tehtävä, kun tuollahan tietenkin pyöri lukuisia muitakin Wolframeja. Eli ei. :D)! 

Kalkaros, tyyliinsä todella sopivasti keskellä kirkkainta päivänpaistetta!

!

Yllänäkyvän Jessien bongattuani en paljoa aikaillut, vaan riensin heti pyytämään kuvaa. Ja ihan kuin lapsuuteni idolin kohtaaminen ei olisi ollut tarpeeksi siistiä jo muutenkin, kuvasta kiittettyäni cossaaja vielä vastasi minulle että "Eipä kestä, Wolfram!". Äääsätiedätmunhahmon! Etsimääni kuningasta hän ei ollut kuulemma sattunut näkemään, ja kertoi juonitteleva ilme kasvoillaan olevansa muutenkin kiinnostunut vain jonkin keltaisen ja paljon pienemmän löytämisestä. Huippu tyyppi!

Tämän neitosen (tai no, itse asiassa rouvasen) näkeminen sai ensin aikaan melkoista epäröintiä sen sijaan, että olisin heti mennyt juttelemaan, en nimittäin ollut ihan satavarma henkilöstä vaikka hän tutulta näyttikin. Ei kun nopeasti Facebook auki ja vähän lisää näpyttelyä asian tarkistamiseksi - noniin, olihan se näköjään nyt ilmoittanutkin olevansa täällä tänään. Kyseessä on siis Rose Shock -blogin Tanja, jonka hienoja ja rohkeita meikkilookkeja olen ihaillut jo muutaman vuoden ajan. Kovin pitkäksi aikaa en mennyt häiritsemään, mutta kerroin seuraavani häntä useammallakin sivustolla, kysäisin vähän mm. seuraavan päivän asusuunnitelmista ja pyysin saada kuvata. Hetkeä aiemmin olin nähnyt jonkun ottavan yhteiskuvaakin bloggaajan kanssa, mutta varsinkin ilman apulaista sellainen olisi tuntunut vähän tyhmältä (etenkin cossi päällä :D), joten tällä mentiin. Kuten nainen kertoikin, hän oli ollut etukäteen melko hiljaa Traconiin osallistumisestaan, joten hänen tapaamisensa oli kyllä kiva yllätys!

Alkupäivästä ehdin hyvin pyöriä vähän kaikkialla törmäten siinä sivussa moneenkin tuttuun, ja kävinpä jossain välissä myös kuvauspalvelun asiakkaana. Pääasiallinen seurani eli Sanna ja Honey hoitivat onneksi WCS-kisan lippujen jonotuksen minunkin puolestani, joku tunti taisi siihenkin upota. Tuon lisäksi heillä oli jossain vaiheessa myös asiaohjelmanumeroa seurattavanaan, joten liikuskelin tuolla aika paljon yksinäni - syömään sentään ehdittiin yhdessä! Siinä vaiheessa vanha kunnon subi oli hyvää vaihtelua Lidlin energiapatukoille, vaikka hommansa toki nekin hoitivat. Kiinnostava päivä varmaan muuten kaikilla lähialueen pikaruokaloiden työntekijöillä.

Iltapäivällä koitti taas ohjelmaa minullekin, ensimmäiseksi erään paneelikeskustelun muodossa. BL:n eettisyyttä pohtiva ohjelma oli aiheeltaan ajatuksia herättävä ja sisältökin siksi mielenkiintoista (vaikken nyt varsinaisesti harrastaja olekaan), joten oli pienoinen pettymys, kun vain 45 minuutin kesto tosiaan osoittautui turhan lyhyeksi. Ei voi kuitenkaan mitään, ja ainakin saleissa istuminen jatkui heti tuon jälkeen muutenkin, nimittäin yhden must-juttuni, cosplaykilpailujen parissa.
Lauantaina aiheen ohjelmistoon kuului World Cosplay Summit -karsinta, jossa valittiin Suomea edustava pari ensi vuoden maailmanmestaruuskisoihin Japaniin. Arvioinnin kohteina ovat sekä pukujen toteutus että esitys, ja tuon lisäksi samaan syssyyn pidettiin myös pelkkiin pukuihin keskittyvä parikisa sekä pukudesign-kisa, johon osallistutaan pukeutuneena esim. omaksi originaalihahmoksi tai itse suunnitelluksi versioksi valmiista hahmosta.

WCS-osallistujat.

Pari-/pukukilpailun osallistujat.

Pukudesign-kilpailun osallistujat.

Kaikissa sarjoissa oli kyllä niin hienoja pukuja että oksat pois! Kuten viime vuonna seuraamani Nordic Cosplay Championshipinkin karsinnoissa, hahmot ja niiden alkulähteet kuitenkin olivat minulle valitettavasti aika vieraita - tuttua ei ollut edes sitä vähää mitä silloin NCC:ssä (pukudesignissa oli kyllä Tolkienin hahmo joo, mutta sekin Silmarillionista). Toki esityksissä oli mukana ihan hauskoja ja hienoja juttuja joka tapauksessa, mutta mun vain oli silti hieman vaikeaa ilman mitään pohjaa saada niistä niin hirveästi irti. Seurastani ja vähän korkeammalle tähtäävästä kilpailusta tietysti tuli mukava plussa tämänkertaiseen kisakatsomokokemukseen, mutta silti jossain kohtaa oikeasti yllätin itseni ajattelemasta, että tähänkö mä nämä kaksi tuntia päivästäni käytän. Lähestyvä tulosten julkistus nosti kuitenkin mielenkiinnon taas korkealle, ja lopulta silmäkulmani taisivat jopa vähän kostua, kun olin niin iloinen juuri valittujen WCS-edustajiemme puolesta.

Kolmen kärki, voittajat keskellä. Sitä kirjailujen määrää! Jos voittaja-asuista ja niiden tekijöistä kiinnostaa lukea lisää, tässä toisen cossaajan blogi.

Kisojen jälkeisestä reilusta tunnista muistan lähinnä pyörineeni seuran kanssa siellä täällä, ja jokainen meistä taisi päästä sinä aikana jonkun kuvattavaksi. Pitkin viikkoa oltiin luvattu ties mitä myrskyä viikonlopun sääksi, mutta loppujen lopuksi ilmat todella suosivat conikävijöitä, sillä ainut päivällä nähty, säälittävä sadekuurokin oli osunut juuri kisojen ajalle. Kyllä kelpasi käyskennellä lenkkiä Sorsalammen ympäri ilta-auringon paistaessa, ja kuvata rannalla meikäläistä cossissani (se kuinka tyytyväinen olen itseeni niissä kuvissa onkin sitten taas ihan toinen juttu, mutta no). Ennen seitsemää hyvästelin seurani ensimmäisen päivän osalta, ja suuntasin yhteen oman ohjelmani must-jutuista, Potter-miittiin! Kyllä. Jos joku olisi kertonut vähän yli kolme vuotta sitten että tulen vielä osallistumaan tuollaiseen, olisin ollut aika ihmeissäni - vaan eipä siinä, toisinaan elämä ja vanhat lempparijutut voivat yllättää. Silloin joskus jostain hyökännyt, outo innostus on toki laantunut aika paljon tässä vuoden-parin sisällä, mutta odotin ohjelmaa silti mielenkiinnolla.
Tapaamiseen oltiin mahdutettu tietokilpailu, jonkinlaista kaksintaisteluharjoittelua innokkaille sekä yhteiskuvien ottoa, mutta eipä sitten juuri muuta. Aikaa miitille ei kyllä ollutkaan kuin tunti, minkä aikana ei tietenkään ihmeitä kerkeä: jos oltaisin aloitettu sillä, että jokainen osallistuja esittelisi nopeasti itsensä ja kertoisi halutessaan lyhyesti vaikka suhteestaan sarjaan, ajasta olisi kulunut jo ihan hyvä tovi, porukkaa kun oli miittitelttassa melko paljon. Olisin vain niin mielelläni käyttänyt hyväkseni tilaisuuden tutustua uusiin ihmisiin, kuullut heidän ajatuksiaan asioista ja puhunut ties mistä, esim. Starkidin musikaaleista ja siitä kuinka siisti tyyppi Tom Felton vain on, nyt pari aihetta mainitakseni. Järjestäjä kertoi miitin olevan hänen pitämistään ensimmäinen, mikä kannattaa toki ottaa huomioon siitä mielipidettä muodostaessa - tuollaiset hommat eivät missään nimessä ole helppoja, varsinkaan noin tiukalla aikataululla. Olinkin ajatellut, että ohjelma-ajan tultua täyteen halukkaat voisivat jatkaa miittiä teltan ulkopuolellakin, mutta pettymyksekseni aika lailla kaikki vain suuntasivatkin omille teilleen suurin piirtein yhtä nopeasti kuin päivällä cossistani kuvia ottaneet. No, ei sitten. Oli kuitenkin tosi kiva, kun miitissä myös ollut tuttuni Saija jäi vielä sen jälkeenkin seurakseni, ja siinä kyllä juttua riittikin!

Tässä vielä kuvia loppupuolelta päivää:

Seuraherrani ja -neitini eli Hetalian Suomi ja Mirai Kuriyama!

Tässä viimein Rakettiryhmä kokonaisena (Meow tosin näköjään vain jaloissa, mutta sen nyt ei ole niin väliä)!
En kai muuten ole ainoa, joka pienenä kirjoitti hahmojen nimet niinkin hienosti kuin "Zesi ja Zeims"? :D
PS. "Ootko vieläkään löytänyt sitä maou'a? No damn!" <3

En ihan ensin edes tunnistanut W.i.t.c.h -pahis Nerissaa, mutta kun niin tein ei voinut kuin todeta että vau!

Tietenkin Wolframin piti saada kuva itsensä lisäksi toisestakin hemmotellusta, enemmän tai vähemmän rasistisesta blondista. :D

Yhdeksän maissa väsymys ja nälkä alkoivat painaa siihen malliin, että kiitin Saijaa seurasta ja aloin tehdä lähtöä kotiin. En tiedä kuinka paljon mainitut rasitteet vaikuttivat asiaan, mutta vaikka olikin ollut kiva päivä, väkisinkin tuli mieleen että tässäkö nyt sitten jo oli suurin osa niin kauan ajatuksissani pyörineestä tapahtumasta. Olin odottanut ja toivonut varsin paljon monilta lauantain jutuilta, ja joutunut toteamaan, etteivät ne olleet menneet ihan niin kuin olin haaveillut.
Aulassa kyytiä odottaessani tällaiset pohdintani keskeytti yhtäkkiä ohitseni kulkemassa ollut tyttö, joka minut huomattuaan päästi ihastuneen huudahduksen ja sanoi: "Sulla on ihana cossi! En oo koskaan nähnyt kenenkään cossaavan tuon sarjan hahmoja! Ihana!". Sain häneltä hehkutuksen lomassa vielä halauksenkin, ja voi pyhä Shinou että tuli sitten hyvä mieli. Kehuja ei jäänyt sen pidemmäksi aikaa jutulle vaan jatkoi aika lailla heti matkaansa, mutta ei varmaan tiedäkään kuinka paljon tuollainen lyhytkin huomiointi mua jo piristi. Tuohon jos johonkin oli ihana lopettaa päivä!


Sunnuntai

Koska Tracon-suunnitelmiini kuului alusta alkaen tapahtuman molemmat päivät, käytin enemmän kuin mielelläni hyväksi tilaisuuden pukeutua useampaankin asuun. Yksi cosplay-puku per con riitti kuitenkin hyvin, sillä halusin päästä olemaan myös ihan oma itseni, mutta kuitenkin sellaisessa pujetissa, mitä nyt ei ihan normipäivänä tai edes -juhlissa tulisi pidettyä.
Sunnuntaiasun miettiminen jäi aika lailla taka-alalle cossin ollessa pääprioriteetti, mutta pientä stressiä siitäkin syntyi kun tarpeeksi lähelle the viikonloppua liikuttiin. Kaiken ongelmoinnin päätteeksi löysin kuitenkin kivan vaatetuksen ja vieläpä ihan oman kaapin sisällöstä, joten itse ei tarvinnut kyhätä mitään kiireessä eikä shoppaillakaan muuta kuin pari korua.
Ei habitukseni ollut niin näyttävä kuin alunperin ehkä oli haaveena, mutta siinä oli ilman muuta hyvätkin puolensa - esim. peruukin pitämistä ei ollut ollenkaan ikävä. Olisihan tuota omaa kuontaloa voinut toki stailata vaikka edes vähän kihartamalla, mutta kumman nopeasti se aika taas kului tuonakin aamuna, erääseen paneelikeskusteluohjelmaan piti ehtiä jo kymmeneksi ja hnngh. Tällä mentiin!

Oltiin vietetty Sannan kanssa hyvä tovi kokeilemassa korukaupan päähärpäkkeitä ("no nyt mä näytän joltain morsiamelta! Entä jos laitankin tän lauantaina Wolfram-paralle, siippa on näköjään ottanut hatkat vasta alttarilla"), mutta ihan kotoa löytynyt hiuskoristekin oli lopulta ihan riittävä - vaikkei yhdessäkään kuvassa näkynytkään, lol.

Illalla oli tullut pyöriteltyä mielessä sitäkin vaihtoehtoa, että mitä jos vaan menisinkin paikalle samassa asussa kuin ekanakin päivänä - olihan cossia varten nähty vaivaa, ja vähemmällä pään laittamisellakin pääsisi. Hylkäsin kuitenkin tuon idean ja olin siihen päätökseeni lopulta todella tyytyväinen: en ainoastaan viihtynyt vaatetuksessani hyvin, mä ihan nautin sen pitämisestä. Hame tyllialushameineen on siis tosiaan tehty Miran kanssa aiempaa Ariel-cossiani varten, ja oli pakko tykätä siitä ehkä taas vähän enemmän. Prinsessatouhujen viehätys ei todistetusti häviä iän myötä, se vain muuttaa muotoaan! Pari aamulla samaan ohjelmaan pääsyä odottanutta tyyppiä muuten kysyi multa yhdessä kohtaa ketä oikein cossasin, heh.
Lähemmäs kaksi ensimmäistä tuntia kuluivat mulla paneelin yleisössä, ja kun pääsin sieltä, Sannalla ja Honeylla oli vuorostaan alkanut luento. Niinpä tietysti. Onneksi yksin ympäriinsä pyöriminen oli jo tuttua hommaa!

Pakollinen Free!-cossikuva.

Voi hyvää päivää mikä ilmestys, ja ihan vain siis positiivisessa mielessä. Goals!

!

Matkalla syömään tuli vastaan yksi ehkä koko conin isoimmista suosikeista, Anastasia! Leffa oli ensimmäinen jonka koskaan näin oikein teatterissa, ja nyt se oli tullut katsottua pitkästä aikaa uudestaan vasta vähän aikaa ennen Traconia. Tuossa kohtaa saattoi olla lievä pikkutyttöolo. Tietysti cossaaja oli vielä valinnut juuri sen asun, joka hahmolla on tässä kohtauksessa joka nyt siis on vähättelevästi ilmaistuna ihan mukava joo. Ihana, ihana, ihana!
Samalla reissulla joku vastaantullut kehaisi muuten minunkin kolttuani, naww, kiitos. Todella symppis tapaus oli myös iäkkäämpi rouva, joka alkoi jutella meille Subin edustalla ja ihmetteli uteliaana, miksi kadulla oikein liikkui niin erikoisesti pukeutunutta väkeä. Mitä, ihan sunnuntaikävelyllähän kaikki tässä.

Näyttävää porukkaa! Cossien lisäksi muuten vain hienot asut näkyvät olleen sunnuntain kuvailuissa se juttu.

...vaikka törmäsin minä esim. tällaisiinkin kavereihin. "Keitäs täältä löytyy? Potta-Harry ja Rotta-Ron." Jos pokkaa olisi ollut vähän enemmän, keskustelun olisi voinut avata suoralla lainauksella Malfoylta.

"All of you Muggles are swine, I got no nose but I'm fine: I am the Dark Lord, baby, and I'm born to slay."

Mörkö tuntui olevan monenkin suosikki (ja ihan varmasti myös useamman kauhukki)! Puvun sisälle oli vielä asennettu jonkinlainen kaiutinsysteemi, josta kuului kuumottavia musiikkeja. :D

Pääseurallani ja minulla ohjelmat menivät pariinkin otteeseen ikävästi ristiin, mutta onneksi sain välillä mukavaa seuraa myös mm. Saijasta ja Hilmasta. Yksin hengailuakin silti riitti, mutta ehtipähän ainakin hyvin kiertää kirppikset, taidekujat ja käydä jälleen poseeraamassa kuvauspalvelussa (jonka nettiin ladatuista tuotoksista ei kyllä koskaan löytynyt sunnuntaikuviani - kiitos vain, nyt kun kameran edessä oli vielä ollut huomattavasti lauantaista käyntiä varmempi olo!).
Kolmelta sitten koitti eräs minua jo pitkään kiinnostanut ohjelmanumero, Poseeraus cosplayvalokuvissa. Koska valintojen maailmassa ruoho kuitenkin näyttää tunnetusti vihreämmältä aidan toisella puolella, olin alkanut yllättäen harkita myös samaan aikaan pidettyä luentoa nimeltä Teiniangstia ja treenausta: Free!, kuvankieli ja kohdeyleisö urheiluanimessa. Tuossa vaiheessa tosiaan tuntui vähän ikävältä alkaa tutustua poseeraamisen saloihin, kun edellisenä päivänä ne hommat oli jo sössitty. Vielä katsomoon istuuduttuani ajattelinkin nousta ja mennä vilkaisemaan vieläkö uimajonneluennolle mahtuisi yleisöä, mutta alkanut poseerausoppitunti kuitenkin naulitsi mut paikalleni.

Ohjelman aikana käytiin varsin yksityiskohtaisesti läpi poseeraamisessa huomioitavia asioita ruumiinosa kerrallaan, pohdittiin erilaisten viestien välittämistä kehon avulla ja tuotiin esille tapoja, joilla korostaa esim. hahmon feminiinisyyttä tai maskuliinisuutta. On selvä asia että kuvattavana oleminen sekä kuvaaminen vaativat taitoa, mutta tuolla vasta alkoi kunnolla aueta minullekin, kuinka moniin asioihin tosiaan voi ja kannattaa kiinnittää huomiota. Pitäjät vielä tekivät numerostaan todella miellyttävää seurattavaa: varsinkin enemmän äänessä olleella täytyi olla ihan überpaljon kokemusta esiintymisestä tai sitten vain joku luontainen lahja, minkä lisäksi ainakin minä ihailin sitä kuinka asiantuntevasti (ja samalla selkeästi) kaikki oli selostettu ja demonstroitu. Miten jotkut vain osaavat?
Kuten olin pelännyt, välillä kyllä otti päähän kun joistakin jutuista ajatteli pakostikin että "kun vain tämäkin neuvo olisi ollut tiedossa jo eilen...". Siinä kuitenkin onneksi lohdutti ymmärrys siitä, ettei moniakaan tuolla ohjeistettuja asioita omaksu kuin harjoittelun kautta - vaikka olisinkin päässyt kuulemaan vinkit jo aiemmin, pelkästään se ei olisi tehnyt musta kovin paljon parempaa poseeraajaa. Tämä ei suinkaan ollut viimeinen kerta kun tulen cosplayasussa esiintymään, joten tulevaisuuden kannalta opetustuokio oli ehdottomasti kotiin päin! Vielä kun olisi saanut mukaan jonkun monistenipun koosteeksi kaikesta läpikäydystä, asiaa nimittäin oli paljon eikä tässä vaiheessa kaikkea kyllä enää edes muista. :D

Tuon jälkeen jäljellä olivatkin enää vain päättäjäiset, joissa haastateltiin vielä lyhyesti kunniavieraita, näytettiin pieni osa lauantaisen AMV-kilpailun annista, kiiteltiin kaikkia mahdollisia tahoja ja toivotettiin ihmiset tervetulleiksi taas ensikin vuonna.

Niin oli sitten päättynyt syksyni suurin viikonloppu, ja seurani hyvästeltyäni ja bussiin hypättyäni mielessä törmäilivät aika monenlaiset ajatukset. Kivaa oli ollut, mutta lauantai-iltaiset toteamukseni pitivät edelleen paikkansa: olin valmistautunut tapahtumaan suhteellisen kauan ja samalla kasvattanut sitä kohtaan niin korkeat odotukset, että niitä oli näköjään ollut vaikea kunnolla täyttää - iso osa niistä cosplayhini liittyen. Mua oltiin lopulta kannustettu Wolframin cossaamiseen niin paljon, että olinkin ihan alkanut odottaa siitä seuraavaa huomiota ja ties mitä hauskoja keskusteluja ja vaikkapa uusia tuttavuuksia, mihin se nolife-haavekuvissani oli jopa saattanut johtaa. Todellisuus oli kuitenkin sitä, että kaikki kolme "saako sua kuvata?" -tilannetta olivat ohi yhtä nopeasti kuin olivat ilmaantuneetkin, ja niistäkin handlasin ei-awkwardisti lähinnä viimeisen. Voisi myös sanoa, että silloin Desuconissa Arielina pyöriessäni koko touhussa oli vielä mukana enemmän jotain, mitä koin nyt vähän puuttuneen - varmaankin erilainen yllättävyyselementti, kun silloin ei odottanut yhtään mitään. Uutuudenviehätys on myös tietysti yksi asia, ja vaikka tämä oli conina vasta kolmanteni, tässä vaiheessa ei ehkä enää osannut ihmetellä huuli yhtä pyöreänä jo pelkästään sitä, että vau, ympärillä pyöri hahmoiksi pukeutuneita ihmisiä! Kaikkeen sitä näköjään voi tottua.

En tiedä kuulostaako kaiken mainitun perusteella siltä että Tracon olisi ollut yksi lauantaiaamusta sunnuntai-iltaan jatkuneiden pettymysten sarja, mutta ei tässä nyt sellaisesta ole kyse - haluan vain olla rehellinen siitä, ettei kaikki nyt pelkästään niin kivaa ollut kuin olisi voinut olla. Viikonloppuun mahtui joka tapauksessa lukuisia mukavia hetkiä, upeita asubongauksia sekä niin vanhoja kuin uudempiakin tuttavia, ja olen iloinen että pääsin tällä kertaa kokemaan koko homman alusta loppuun - kuin myös siitä, että olen ylipäätään löytänyt tämän touhun. Haluankin nyt antaa pienen kehotuksen kaikille, jotka ovat vastaavia häppeninkejä miettineet mutta epäröivät vielä: jos pukeutumisjutut kiinnostavat ja on pienintäkään taipumusta pitää kovasti vaikka leffoista, kirjoista tai mistä vain sarjoista, neuvoni on että menoksi vaan, vaikka Japani-puoli olisikin vieraampi. Omalla kohdallani tarvittiin näköjään sitä että törmää itse johonkin tarpeeksi kiinnostavaan animesarjaan jonka avulla sai sitten raotettua sitä mystistä verhoa "normaalien ihmisten" ja "Japani-ihmisten" välillä, mutta kuten olen saanut todeta, olisi vain kannattanut uskaltaa aiemminkin. Tuntuukin nyt vähän typerältä, että kaksi vuotta sitten lähdin Lontoon Camden Townista ostamatta lopulta mitään, koska "missä näiden goottikauppojen vetimiä muka oikeasti viitsisi pitää?" - ollapa sitä vain silloinkin jo tajunnut, että Suomi on täynnä tapahtumia joihin sopii paremmin kuin hyvin juuri senkintyyppinen vaatteilla koreilu. 

Itselleni ei olekaan vähään aikaan suunnitelmissa näitä menoja ainakaan täällä Suomen kamaralla, joten kun joku sellainen taas koittaa, kellossa on pidemmän tauon jälkeen varmasti taas vähän erilainen ääni. Aion myös ilman muuta mennä Wolframina johonkin tulevaankin coniin pyörimään, joten Tracon oli sitä varten varsin hyvää harjoitusta (mikä tässä touhussa todella onkin monen asian a ja o)! 

Tässä kohtaa olisikin aika sanoa kiitos ja anteeksi niille, jotka oikeasti jaksoivat lukea tämän e-tiiliskiven loppuun asti. Samaa sanon myös coniseuralleni sekä Traconille - eiköhän me ensi vuonnakin taas kohdata samoissa merkeissä!

 PS. On varsin surkea esitys saada teksti pihalle vasta kaksi kuukautta tapahtuman jälkeen, varsinkin kun muistaa, että rästissä olisivat vielä kirjoitukset kesän keikkamenoista. Woops. Sen lisäksi, että olen laiskistunut bloggailuhommissa entisestäni, vireillä on kuitenkin ollut kaikenlaista muutakin juttua. Ja tyytyväisenä voin ilmoittaa juttujen jopa johtaneen johonkin, sillä olen kuin olenkin ihan juuri lähdössä puoleksi vuodeksi Saksaan. Aloitan au pairina bremeniläisessä perheessä, ja en nyt uskalla luvata että blogi tästä alkaisi ainakaan tämän useammin päivittymään. Hengissä kuitenkin ollaan vielä, joten palaillaan taas asiaan kun niikseen tulee!